— Siis savotar sittenkin, savijoukko on täällä!
Tyttö seisoi liikahtamatta kalliolla ja sulavana hänen nuortea vartalonsa kuvastui vesakon vihantaa taustaa vastaan. Pianpa silloin Tuirankin epäilykset voitti uteliaisuus ja kisailunhalu ja hän antoi kepeän haapion soljua vanhalla vauhdillaan ihan kallion reunaan asti, jonka siimekseen se pian peittyi. Siinä he nyt toisiaan vastakkain katsoivat, eikä kotvaan aikaan sanaakaan vaihdettu venheen ja rannan välillä. Tyttö se kuitenkin ensimmäisenä virkkoi:
— Mistä soudatte, Hämeen miehet?
— Täällähän me on kesäkausi soudeltu, vastasi Tuira. — Mutta mitä väkeä olet sinä?
Tyttö naurahti, Lauriin katsoi:
— Etkö tunne enää?
— Tunnenpa soljenvaihtajan Savilahden rannalta. Mutta…
— Mutta mitä, — peloittaako?
— Enpä olisi suonut sinua täällä näkeväni, — milloin tulitte?
— Vasta eilen valmistui sauna, ensi kylpyyn haen nyt vastoja. Vai et olisi suonut minua näkeväsi!