— Olisit kai tytön ottanut, jos hänet venheeseen olisin saanut?
Lauri katseli sivulleen lehteviä rantoja, joiden ohi haapio liukui, ja vastasi nyt harvakseen:
— En tiedä mitä olisin tehnyt — tuskin olisin häntä Saunarantaan tuonut… Tarvaisen tyttäriä se on, vainolaisen perhettä. Näin hänet tuonoin Savilahdessa, kun piispaa kyyditsin, puhuttelin kerran … en tiennyt, mikä hän oli … ja minusta tuntui, että mieluisempaa impeä en osaisi kainaloisekseni löytää, — en sitä kiellä. Mutta ne ovat turhia ne kuvittelut. Hänen isänsähän isäni tappoi, sitä pesuutta ukkoja koko eräväkemme eniten vihaa, sukuni surmanheimoa hän on, ja kostamatta ovat vielä sen heimon viimeiset kolttoset. Ei ole tässä aika lemmenhoureita hautoa! Kostoon minua haastaa isäni surma, kostoa olen vannonut koko suvulle — ja sitähän sille lupasit sinäkin…
— Niin lupasin, ja nyt onkin koston aika käsissä.
— Nyt olkoon! — Lauri huudahti sen melkein kiljaisten, mutta samalla oli surua hänen äänessään, kun hän matalammin jatkoi:
— Säpäleiksi särkykööt siis kaikki hempeät mietteet, kunis on kostettu isäni kumpu. Ja siksi olkoon meidän keskeinen koko tuo kallioniemen tarina, sehän ei kuulu kotisaunan väelle…
Lauri kiskoi oikein olan takaa, ikäänkuin ajaakseen airoihin sen mielensä kiusan, joka hänen mietteitään velloi, ja vaahdoten halkoi haapion keula selkävesiä. Mutta hän ei saanut sillä tasaantumaan niitä voimia, jotka hänen sisässään kamppailivat, ja hänen äänensä kähisi katkerana, kun hän tuokion kuluttua tiuskaisi:
— Sukuni kirotko vai velhojen luotteet minut lienevät ajaneet jo kahdesti tuon naisen pariin! Mutta pois hänet mielestäni kitken ja kostettu pitää olla oma sukuni, ennenkuin hänet kolmannen kerran näen! —
Jo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen pitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden lomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät, sillä olipa kuin satua se, mitä heillä oli tältä retkeltään kerrottavana, — eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara todellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he tiesivät. Ukko tuli ensimmäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän viipymistään, — eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet. Ja kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja, urahti ukko:
— Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!