— Tuhmasti teit nyt, Tuira, taitamaton oli ryöstöyrityksesi.
Ei käynyt Vilppu tekoaan puolustamaan, airoihin hän vain rivakasti asettui, veteli voimakkaasti pois selälle ja viittasi Laurille, että tämä viilettäisi lähimmän niemen taa, josta ei haapio savolaisten lahteen näy, jos he torvenäänen kuultuaan lähtisivät nuorukaisia takaa-ajamaan. Ääneti he soutivat. Vasta niemen kärjen sivuutettuaan pysähtyivät he rantapehkojen lomitse katsomaan taakseen. Ei näkynyt venhettä tulevaksi. Mutta siihen kallionkielekkeelle, josta Tuira äsken oli koettanut sinihelmaisen tytön haapioonsa siepata, siihen ilmestyi kohta laihaluinen, harvapartainen äijä, jonka Lauri heti tunsi Savilahden Tarvaisen isännäksi, ja hänen perästään pari muutakin miestä. Siinä he seisoivat hetkisen, näkyivät keskustelevan vilkkain liikkein, mutta kotvan kuluttua he painuivat takaisin lehtoon samoja jälkiä kuin tyttö äsken.
Lauri siirtyi nyt airoihin, soutamaan kaukaista kotirantaa kohti, ja hän vetelikin niin hartiaväellä, että hauraan haapion laidat notkuivat ja piukkivat pihlajaiset airot. Vakava oli hän katseiltaan. Olihan tällä heidän soudullaan tapahtunut jotakin ratkaisevaa, toteutunut oli juuri se, jota hämäläiset kevätkauden olivat varoneet: vihollinen tavattiin näiltä samoilta vesiltä, ja sille nuorukaiset nyt olivat itsensä ilmaisseet. Pyynnin rauha oli nyt poissa, taas oli soudettava sotavesiä… Mutta vielä olivat Laurin mietteet vakavat muistakin syistä: Savilahden leppymätön vainomies on täällä, koston tilaisuus on auennut, miehen tehtävät ovat edessä… Mutta täällä on myöskin tyttö Savilahden rannalta. Ristiriitaisina, sekavina risteilivät taas tunteet nuoren miehen povessa ja hänen oli vaikea itselleen selittää, mikä tunne oli voimakkain.
Kotvanen oli soudettu, kun Tuira huovatessaan puhui:
— No, nyt sitä ehkä saadaan näillä järvillä tapellakin, savolaiset tulivat sittenkin tarjolle!
Niin, siihen sitä kai nyt on varustauduttava, ajatteli Lauri, palautellen muistoihinsa ne pyhät päätökset, jotka hän eriin kulkiessaan oli tehnyt, kun kuuli kuvaukset isänsä kuolemasta näillä vesillä. Mutta se ajatus ei ollut enää puhdas, ei iloinen … eikä hän toverinsa puheeseen mitään vastannut. Mutta Tuiran Vilppu jatkoi, ikäänkuin äskeistä varomattomuuttaan nyt puolustellen:
— Olisivat ne meidät kuitenkin keksineet, kun kerran täällä ovat, jos eivät tänään, niin huomenna. Saattoipa olla hyväkin, että me savakoista selon otimme ennenkuin he meistä. Nythän tiedämme minkä teemme.
Lauri myönsi mietteissään toverinsa tosia puhuvan, vaikka hän juuri äsken vielä oli nuhdellut, kun Tuira pakotti tytön torveensa turvautumaan ja savolaisten huomion herättämään. Mutta kun Lauri yhä ääneti souti, heittäysi Tuira jo hilpeäksi:
— Vai etkö olisi suonut minun tyttöä säikäyttävän? Mistä minä tiesin sinulla niin tosia lemmenkisoja olevan savottarien kanssa! Kun sinun kuhertavan kuulin ja tyttö vieressä viserteli, arvelin, että mitäs tässä pitkistä puheista, otetaan neito mukaan, koska siinä turhia kainostelee, — niinhän ne ennen vanhaankin hämäläiset tekivät ja hyviä emäntiä saivat. Ja niistä sitten tapeltiin…
Lauri souti edelleen äänettömänä omissa mietteissään. Tuira sai aina vain yksin olla äänessä, ja hän kysyi nyt suoraan: