— Anja.
— Vai suostuisitko sulhasiin, tulisitko Hämeeseen emännäksi?
Tyttö punastui, peräytyi vähän, ja viskaisi ylpeästi niskaansa taapäin. Hän oli ihana siinä kalliolla seistessään, posket hohteissaan, käsi puuskassa, lehtikerppu kainalossa. Hetkeksi hän näytti suutahtaneen, mutta suli taas leikkisäksi, vastaten:
— Ei tulla sillä tavoin, ei lähde tämä tyttö karkaamalla sulhasille, eikä ryöstämälläkään!
— Mutta miten?
— Käy, kysy Savilahdesta, jos tietää tahdot!
Vilppu oli sen keskustelun ajan seisonut keulateljolla ja kummissaan kuunnellut toisten outoa lemmenkiistaa. Ja hänen lieto mielensä oli siinä heti vainunnut seikkailun tilaisuutta, — tässähän voisi savolaisille kepposet tehdä! Tämä oli juuri sitä, jota hän rakasti ja jota hän jo eräretkellä oli kaivannutkin, — tuossa tuokiossa syttyi hänen herkässä mielessään rohkea tuuma! Enempiä miettimättä hän tarrasi kiinni rantakoivun runkoon, viskautui voimakkaalla nykäyksellä kallion alimmalle särmälle ja kapusi siitä kuin orava tytön luo törmälle.
— Nyt tulet kuitenkin hämäläisten haapioon, — huudahti hän kiivetessään ja yritti tyttöä syliinsä koppaamaan.
Mutta Anja oli kohta nähnyt soutomiehen liikkeen ja arvannut hänen aikeensa. Notkeana kuin kärppä pyörähti hän kalliolta alas lehdon puolelle, heitti sieltä vielä helakan naurun taakseen, ja hupeni kuin metsänpiika vehmaaseen vesakkoon. Tuira kahmaisi tyhjää käsivarteensa, suuttui, loikkasi tytön jäljestä lehtoon, mutta otusta ei ollut enää kuuluvissakaan. Ja seuraavassa tuokiossa törähti jo koivikosta, lahden partaalta, tuohitorven kimeä ääni, — tyttö varoitti sieltä omaisiaan.
Turhiin oli huvennut Tuiran hurja tuuma kaapata kassapää savolaisten rannalta ja viedä se saaliinaan toverilleen kainaloiseksi kanaksi. Tyhjänä hän lehdosta palasi ja laskeusi nolona kalliolta venheeseen, jossa Lauri yhä liikahtamatta seisoi ja moittien palaavaa toveriaan katseli: