Mutta miesääni vastasi samalla:
— Jo ne meidät ovat nähneet!
Lauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa ukkoa, hakien hänen katsettaan. Uuden, kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen silmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri hytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan. Järähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan keskustelun katkaisi ja vihaisesti virkkoi:
— Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä pyörrällettäisiin. Eteenpäin!
Mutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he arvasivat nyt sen ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti vihollistensa lukumäärän. Ja ensimmäisenä Tuira laskuistaan tuloksena lausui:
— Soudetaan kohti — pidämme me noille puolemme!
Ukon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet ja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä rannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta supatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja uhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin vihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli savolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko soutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä eivät soutajat tienneet. Mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys vallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti. Äänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet tuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää odottaneet.
Siinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä sydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten sukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa toisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet, — siinä he silmästä silmään toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he kostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet, vaan sattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat siinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipuna oli herkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko iskettävä se tuhoisa kipuna?
Kotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti hämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan ukko karkealla äänellä, jonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:
— Taas lähditte Savon miehet hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö teillä ole järviä omilla takamaillanne?