— Vielä ei puhuta kotiinlähdöstä mitään, tänä vuonna viivytään erissä niin kauan kuin vain syyspyyntiä kestää.
Hänellä oli se tuntu, että vielä sitä sittenkin jotain tapahtuu, ennenkuin "Leenan päivä" koittaa, ja hän tiesi toistenkin aina vain vaistomaisesti sitä tapausta odottavan, — muutamain toivovan, toisten varovan.
Ja se, mitä hän odotti, se tapahtuikin.
Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta, jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe ja siitä kuului hiljainen huudahdus…
Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, — vasta silloin kun muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi, ilmoittaen:
— Siinä on vieras!
Käskemättä seisahtui nyt soutu toisissakin venheissä, ja kun ne hiljaa etumaisen tasalle lipuivat, jäivät kaikki sanattomina katsomaan edessä olevalle rannalle. Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain puolikymmentä kalavenhettä, ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen nuotion liekkiä, jossa kai rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja astuskeli nuotion ympärillä.
Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida, ennenkuin uudelle lähtevät.
Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheissään. Vasta kotvasen kuluttua kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehoittavan:
— Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!