— Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän takamaillemme taas lähteneet, — jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä jo keväällä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla tänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei takamaita jätetä, — sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan, syysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.
Siinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli huolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin kaikkien puolesta Suopelto kysyi:
— Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö tappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, — sydämikköjä he ovat, vaikka olisivat harvalukuisempiakin.
Niin, siihenpä juuri olisi Laurikin tahtonut vastauksen kuulla. Ja kun hän huomasi vanhuksen sitä vältellen kiertävän, niin hän jo yskän älysi. Kaikki tiesivät useimpain vastustavan tahallista verityöhön käymistä, mutta pitkän kostonsa aietta ei ukko silti tahtonut uhrata. Sen Lauri nyt oivalsi, kun vanhus vastasi:
— Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa liikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme ainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon silloin Tarvainen, jos tahtoo! Huolellisesti on kesän saaliit kätkettävä, saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat valvovat yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin olemme valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.
— Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto vielä epäilevänä.
— Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaat savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.
Ukko pääsi siihen, mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien mieli. Saaliit kätkettiin nyt salommas, venheisiin varattiin aseet ja eväät ja joukolla vesille lähdettiin. Ja turvan tunne voitti siten taas vähitellen huolestuneetkin retkeläiset. Mutta entistä rauhan elämätä ei ollut enää erämiesten elämä takamailla. Milloin vain metsästäjä kuuli oksan risahtavan tai otuksen loikkaavan kaukana näreikössä, silloin oli hänen aina kyyristyttävä varomaan vaanivaa vihollista. Kalamiesten oli joka salmen suussa pälyttävä eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle, eikä ollut yöunella koskaan täyttä lepoaan. Kukapa sen tiesi, milloin kyyryselkä kyttä nukkuvain nuotiota kiersi. Mutta pyyntiä sittenkin jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla eikä vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja painuneet takaisin omille järvilleen, — niin jo naisia lohdutettiin. Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin rauhoitti ja rohkaisi.
— Pian se koittaa Leenankin päivä, niin vakuutti Suopellon emäntä ilolla matkueelleen.
Eikä sitä voinut Erä-ukkokaan kieltää, vaikka hän vielä tavallisesti vastasi: