Mutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen rauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään ei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät kulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen parroittuneita kasvojaan. Olipa niinkuin hän juuri tätä uutista olisi odottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli toivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.
Mutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he kokoontuivat kaikki ukon ympärille, johon olivat tottuneet turvautumaan, — hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä. Heidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi suoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savakot pois, Pilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan kuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja virkkoi sitten:
— Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä tiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja parasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.
Vakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille oppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus levotonta joukkoaan tyynnyttäen:
— Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me muut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki nukkumaan, — sittenpähän nähdään, mihin täällä ryhdytään! —
Mutta seuraavana iltana eivät olleet tiedustajat vielä palanneet, ja yöksi jäi silloin nuotio palamaan pihlajan alle hämäläisten pihalle. Sen ääressä valvoi vakavia miehiä, odottaen malttamattomina tiedustajain paluuta, valvoi vielä, kun syyskesän aamu kylmänä ja kelmeänä valkeni. Vakavana nousi vihdoin päivän rusko itäisen vaaran takaa ja kirkasti ensiksi lahden läntisen rinteen ylimmät lehdot, jotka näyttivät palavan punaisena tulena. Mutta kylmää oli se tuli, ja lahden peittävä usva tuntui sen valossa sitä paksummalta, jäätyneeltä, — melkein puistatti valvoneita miehiä. Vasta kun päivänsäteet lahteen ulottuivat ja vähitellen ajoivat sieltä sakeat, itsepäiset, hitaat sumupilvet pakosalle, vasta silloin tuntui elämän lehahdusta luonnossa, vasta silloin kuului myös selältä airojen loisketta. Ja silloin nousivat miehet nuotion äärestä vastaanottamaan yökunnista palaavia tovereitaan.
Nämä kertoivat päiväkauden kuljeskelleensa louhikossa savolaisten kotalahden seutuvilla, jonne olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja mäntyjen latvoista. Mutta illan suussa olivat he hiipineet sen lahden rinteelle, jonka toisella rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi sauna oli siellä vain, eikä venheitäkään ollut rannassa monta, mutta miehiä siellä sentään kuhisi patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja naisia lisäksi. Ja iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa oli puolikymmentä miestä, eikö liene urkkimasta palannut. Hyvin varoskellen siellä savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa sammuttivat, korkealle venheensä yöksi vetivät, — niin kertoivat vakoojat.
— He tietävät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti innoissaan, — odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!
— Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on matkassa, — vastaili Pilvenperä päätään punoen.
Mutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat erämiehet ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut saunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvonjuonteita, ymmärtääkseen, mitä mietteitä hänessä liikkui, — hän ne kyllä aavisti, mutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein kuin ainakin puhui johtaja vanhus verkalleen: