Henkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana venheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet, tyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat siellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia juoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten savolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten rannasta loittonevain venheittensä perään…
Pakenevain kintereillä olivat Hämeen miehet voittonsa hurmaamina juosseet rantahiekalle asti ja survoivat sieltä vielä keihäitään pakoon ehättäviin venheisiin, joissa vallitsi sanomaton sekasorto ja joita johdotta jääneet savolaiset koettivat henkensä hinnalla vasta-aallokkoon soutaa. Mutta vesille eivät hämäläiset enää lähteneet pakenevia tavoittamaan, siksi uupuneita jo olivat hekin, siksi syrjässä olivat heidän omat venheensä. He vain riemulla tuota pakoa katsoivat ja aina väliin vielä nuolen lennättivät loittoneviin aluksiin.
Tässä miesjoukossa seisoi Laurikin, vielä taistelun huumaus korvissaan. Mutta hänen huuliltaan ei riemun huutoa lähtenyt. Erään venheen keulateljolle kyyristyneenä näki hän nuoren tytön, jota hän ei tuoksinan aikana ollut hetkeäkään muistanut. Nyt vasta palasivat muistot. Se ei itkenyt, tuo kalpea tyttö, ei ulissut toisten naisten tavoin eikä käsiään väännellyt, mutta sitä raskaammalta näytti hänen äänetön surunsa. Verkalleen käänsi hän päänsä venheestä rannalle päin ja hänen kauhua kertovat katseensa sattuivat Laurin tähystävään silmään. Vedetön, mutta valittava, murheen murtama, oli se jäähyväissilmäys, ja sellaiseksi se, kun venhe samassa salmesta kääntyi saaren taa, nuorukaisen sydämeen painui.
Jotakin särkynyttä tunsi Lauri rinnassaan, kun hän riemuavain toveriensa keskeltä taas saareen päin kääntyi. Mutta suruksipa muuttui siellä ahteella toistenkin riemu. Melkein joka talon miehiä makasi siellä vainajina taikka haavojaan valitellen. Hengettömänä lepäsi siellä Olkkolan isäntä, nuolenpää vieressään, viimeisiä henkäyksiään veti Voipalan nuori perijä, ja Koskipää oli kaatunut katajikkoon, johon hän vihollisen oli ajanut ja iskenyt. Surun sortamina seisoivat omaiset näiden jäykistyneiden ruumiiden luona, ja valitellen koettivat naiset nurmella lepääväin verihaavoja tukkia. Haavoitettunsa olivat viholliset toki saaneet mukaansa, mutta montapa makasi heitäkin kuolleina rinteellä.
Mutta sen hävityksen keskellä istui Karmalan vanhus, vielä tappara kädessään, kivellä Tarvaisen luisevan ruumiin vieressä, jonka kangistuneista suupielistä vielä tursui verensekainen vihan vaahto, ja onnellinen hymy kirkasti Erä-ukon partaiset kasvot. Mutta kalpealtapa hän sentään näytti itsekin ja voipuneelta, ja huolestuneena Lauri, rannasta hänen luokseen astuessaan, kysyi:
— Miten on laitanne, ukko, onko haavanne tukottu?
— Ei se mikään haava ole, nuolen naarmu vain, ei se tukkoja kaipaa, vastasi vanhus halveksuen.
— Mutta katso, mekkosi on paksussa hurmeessa, vieläkin vuotaa verta!
Nyt sen vasta ukko itsekin huomasi, ja pian siihen kertyi muitakin avaamaan hurstista paitaa. Sieltä löytyi karvaisen rinnan kupeelta ruosteisten nuolensärmäin repimä haava, syvä ja sälöinen. Mutta vanhus ei vieläkään sitä tosiasiaksi arvannut. Ja sillaikaa kuin hänen haavaansa tukettiin, puhui hän lepokiveltään rohkaisevia lohdutuksen sanoja sureville, masentuneille erämiehille:
— Älkää itkekö kaatuneita, sulo on sotahan kuolla. Raskaalta tuntuu kyllä vainajia nähdä, mutta se hinta meidän oli maksettava, jotta savolaiset kerrankin saataisiin älyämään, ettei heidän ole näille vesille pyrittävä. Nyt on erämaa taas meidän ja meillä se pysyy, jos vain huolellisesti apajoitamme varjelemme…