Mutta Ukon rohkea riemu ei muuhun eräväkeen tarttunut. Surevina suorittivat Hämeen miehet viimeiset tehtävänsä tällä taistelun anteella: korjasivat venheisiin haavoittuneet ja hautasivat vainajansa, — kaatuneet viholliset he jättivät maan päälle makaamaan. Sitten he kiireisesti lähtivät soutamaan pois tästä kalman saaresta, jota he nyt Sotasaareksi sanoivat, soutamaan samoja salmia, joita savolaiset äsken olivat kulkeneet. Tuuli oli illaksi tyyntynyt, autiona siinsi taas kellervälehtoinen hiekkarantasaari suuren eräjärven keskessä, ja ensimmäinen kaarne laskeusi pian lennostaan tuolle hiljaiselle rannalle, jossa äsken oli soinut intohimojen mylvivä pyörre.
Etuvenheen perässä, vanhalla kunniapaikallaan, tahtoi Erä-ukko nytkin, voitosta palatessaan, istua, vaikka hän olikin verenvuodosta kalpea ja vaikka vihavoimaan ruvennut haava estikin häntä muuta kuin yhdellä kädellä perää pitämästä. Sairaaksi hän ei tahtonut heittäytyä, ei, suoraksi hän selkänsä oikaisi, kun hän siinä uupumusta tunsi, ja suorana hän venhekuntansa kotilahteen viiletti. Mutta ennenkuin rantaan ehdittiin, niin jopa putosi huopari hervonneesta kädestä, vilun väreet vanhusta puistattivat ja taluttamalla oli ukko vietävä saunaan, nahkaselle vuoteelleen.
Huolestuneina valvoivat monet väsyneet, murheiset Hämeen miehet tänä iltana rantanuotiolla. Jokohan sittenkin teki pillojaan viholaisen lemmonnuoli, mistä sitten apu saadaan, jos auttaja kaatuu? — niin he toisiltaan kyselivät. Aamuyöstä kutsui ukko Laurin ja Suopellon luokseen. Nämä näkivät heti, että haavakuume oli yöllä yltynyt ja nopeasti myrkyttänyt vanhat veret; hämäräksi oli jo käynyt johtajavanhuksen silmän kiilto, ja heikentyneellä äänellä hän heille puhui. Mutta mieli oli vanhuksella terve.
— Minun aikani on kypsi, sanoi hän, — kostettu on sukuni surma, voitettu vainon mies, joudan pois. — Hän kääntyi sitten pojanpoikansa puoleen ja virkkoi lempeästi: — Kostoa neuvoin tuonoin sinullekin, kostoa ja vihaa, siihen olen kasvanut. Mutta sinulla on nousuaika edessäsi … sitä olen yökauden ajatellut … tuota eilistä muistellessani. Niin, ehkä olet, Sipi, oikeassa, ehkei tämä ainainen tora lopultakaan elätä. Punnitkaa itse, onko rauha parempi kuin sota; minä en voinut sopia, ehkä voitte te…
Hänen raukea silmänsä pysähtyi taas pitkäksi hetkeksi Lauriin. Ja hän jatkoi:
— Katselen sinua, Lauri: sinussa on vartta, on mieltä, on miestä, erän kovat kestät, tapellakin osaat… Mutta ei ole sinussa sittenkään samaa sisua kuin oli isässäsi ja minussa. Toinen aika voi vaatia toista miestä. Sinun ajettavaksesi jää kerran meikäläisten asia; aja se heimosi onneksi, vaikkapa rauhan teitäkin. Mutta muista: niitä maita, jotka ovat ostetut heimosi verellä, niitä älä heimolta hinnatta heitä!
Niin hän puhui, ja taas valaisi nuortean auvon ilme hänen kasvonsa, joilta jo kuumeen hehkukin kelmeni. Vielä hän kuitenkin riemahtaen virkkoi:
— Kostamatta en kuitenkaan katoa … kostin jo itse!
Ja se ilon ilme jäi hänen kasvoilleen, kun hän siinä hiljaa, valittamatta, makasi ja aamun valetessa hiljaa kuoli. —
Muutamia päiviä myöhemmin souti hämäläinen erämatkue jo myödyttäviä vesiä kaukaisilta haukijärviltään etelää kohti. Myrskyisiksi kiihtyivät syystuulet suurilla selillä, ne repivät puut rannoilta lehdettömiksi, ne kaatoivat honkia palolla ja läikyttivät laineita lastissa olevain venheiden varpelaitojen ylitse. Mutta väsymättä kiskoivat kovettuneet kourat aluksia aallokon halki, ja kun virtavesille saavuttiin, niin levähtämättä laskettiin kohisevat kosket ja suvannoilla nostettiin lehtipurje avuksi.