Kotikyliin paloi näet mieli syksynpimeiltä saloilta. Kotimatkalle olivat hämäläiset — vanhalle johtajalleen saunarantaan kummun luotuaan — lähteneet heti kun haavoittuneet suinkin jaksoivat taivalta tehdä. Savolaisten pelko ei heitä siihen enää ajanut, nämä olivat näet sota-illan jälkeen kiireesti paenneet soittensa taa. Mutta avuttomiksi Hämeen erämiehet sittenkin itsensä tunsivat ja alakuloisiksi: paljon verta, monta uhria oli taas tämä kalaretki vaatinut, suru asui kotiinpäin soutavain miesten mielissä.
Mutta yhtä painoa he eivät vieläkään päässeet kulkemaan rintamaankyliinsä asti. Kun he saapuivat Venheheittoon, jossa tavallisuuden mukaan saaliista suurin osa kätkettiin rotkoihin, sieltä suksimiesten talvikelillä haettaviksi, niin huomattiin, että Tuirassa ei ole vielä miestä pitkien metsätaipaleiden poikki kotiinsa kävelemään. Muut haavoittuneet olivat jo kutakuinkin kostuneet, hänen reidessään oli vielä tuuranreikä auki, ja huonoksi se oli vienytkin verevän miehen. Sairasta ei tietysti voitu yksin salolle jättää, mutta pitempään ei erämatkue myöskään malttanut sinne jäädä. Siitä pulmasta kauan neuvoteltiin miesten kesken. Vihdoin virkahti Suopelto:
— Jonkun on jäätävä Vilpun kanssa tänne, kunnes talvella täältä saaliit haetaan. Kuka jää Jämsän miehelle kumppaniksi?
Lauri oli jo aiemmin tarjoutunut jäämään henkensäpelastajan toveriksi salolle, mutta siitä tarjouksesta ei Vilppu huolinut; hän tiesi, että Lauria tarvittiin viemään suruviestiä Karmalaan ja hoitamaan Erä-ukon hänelle jättämiä tehtäviä. Poissa oli vanha leikkiluonto nyt veitikalta, siinä hän lepäsi avutonna lehtivuoteella Kihosjoen partaalla ja virkkoi katkerasti neuvottomina ääneti seisoville miehille:
— Ei tarvitse jäädä kenenkään, jo joudan tästä yksin kuolemaan!
Mutta silloin kuului neuvottelevain miesten kehään arka naisääni, joka sivulta kuiskasi:
— Minä jään.
Miehet kääntyivät katsomaan. Se oli Karmalan nuori Enni, joka oli sydäntään pidellen kuunnellut miesten puheita sen kulkijapojan kohtalosta, jota hän kenenkään tietämättä mielessään rakkaana piti. Ihmetellen huudahti Lauri:
— Sinäkö, Enni, jättäytyisit salolle?
Punaisiksi olivat karahtaneet neitosen kasvot, kun kaikki olivat häntä katsomaan kääntyneet, — hän ujosteli nyt havaitessaan, että oli näin yhtäkkiä salaiset tunteensa toisille ilmaissut. Mutta Tuiran Vilppu, joka oli maannut väsyneenä ja välinpitämättömänä, hän nyt kuin elpyen istualleen kimmahti, hänen raukea katseensa kirkastui ja vanhaan tapaansa hän taas iloiten virkkoi: