— Jäisitkö Enni, jäisitkö todella toverikseni salolle talvikaudeksi, — me kahden vain!
Nyt voitti tyttökin ujoutensa, ja rohkeana hän astui haavoitetun viereen:
— Jäänpä vaikka moneksikin talveksi, — etkö sitä arvannut?
— Enpä uskaltanut, mutta nyt en joudakaan kuolemaan! Tule, jäädään tänne takamaille elämään, tänne sauna saakaamme! Nyt kyllä pian haavani paranee enkä ikävöi enää Jämsänjoelle!
Miehet katselivat iloisesti hymyillen tätä kohtausta autiolla jokirannalla, ja pian virkkoi Pilvenperä:
— Taitaa olla lemmen liitto siinä tekeillä, perhekunnan alku takamaille, eipä sitä apua arvattukaan!
Mutta Suopelto puhui innostuen:
— Se on oikein, koskapa yhteen kuulutte, niin perustakaa vain kotinne tänne takamaille. Me kyllä teille tänne jykevän pirtin rakennamme ja eväitä heitämme, ettei hätä heti heiluttele. Ja vaikkei ole pappia aviotanne vihkimään, niin yhtä pyhä se liittonne silti on, kun sen koko erämatkue vahvistaa, — voittehan sitten joskus tulla papinkin luo, samalla kuin lapsenne ristitte, silloin on yksi tie ja kaksi asiaa.
Siinä oli Kihoskosken kupeella komea kuusikko ja sen rinteellä tiheä lehto, johon hyvästi saattoi saunan kätkeä, — siihen eräjoukko kävi yhteisvoimin nuorelle väelle salopirttiä rakentamaan, ja parissa päivässä se oli jo valmis. Ensi tuli tehtiin uuden tuvan uuniin, sen valossa Leena-muori nuorikolle ensi taikinan vastasi ja hilpeät hääjuhlat siinä joukolla vietettiin.
Mutta erojuhlat samalla. Sillä seuraavana aamuna läksi hämäläisten erämatkue painumaan lounaisille metsäpoluille, jättäen kaksi nuorta ihmistä pitkän talven ajaksi yksinäiselle salolle, missä ei kymmenien peninkulmain kuuluvilla muuta ihmistä asunut. Mutta rohkeina jäävät lähteville hyvästinsä lausuivat, ja iloisina he sulkivat ovensa syysmärkään poistuneiden jälkeen, kätkeytyen niin kahden oman tupansa lämpimään.