Hetkeksi pysähtyi vielä erämatkue Kihoskosken harjulle katsomaan, kuinka Tuiran salopirtistä nouseva savu hienona hiveli syysmetsän märkiä latvoja, ja kyynel silmissään virkahti Leena-muori:
— Ei ole niillä raukoilla mihin turvautua, jos tulee vieraaksi tauti tai korven kontio.
Mutta vakavana vastasi Sipi:
— Toisiinsa turvautuvat. Rohkeutta siltä kysytään, joka noinikään salolle pirttinsä perustaa. Mutta niin ne ovat erämaat asutettavat, niin ne ovat asutetut ennenkin, ja ehkä on eletty onnellisempinakin silloin kuin nyt rintamailla!
Mutta syrjemmässä muista seisoi Karmalan Lauri ääneti katsellen tuota erämaan keskeltä hienosti kiemurtelevaa savua, ja kaihoten, kadehtien hän ajatteli ystävänsä onnea. Noin olisi hänkin tahtonut saada kerran mielittynsä keralla jäädä sydänmaan saunaan, kahden vain, syrjään ihmisten kiistoista ja kilvoituksista. Mutta se hänen hiljainen unelmansa, se oli kostoon särkynyt. —
Usein oli suru erämiesten matkassa kotosalle kulkenut ennenkin, mutta harvoin olivat suruviestit niin suuret olleet kuin tänä syksynä. Niitä kulki nyt joka kylään niiden matkueiden mukana, jotka rintamaan laidassa eri tahoille haaraantuivat.
Mutta raskain viesti oli Laurilla vietävänä, hänen yksin astellessaan lehtoa pitkin Karmalan lahteen. Etäältä vaarojen takaa kumahteli kuin haudasta kirkonkellojen soitto, — oli lauantai, pyhäksi soitettiin, — ja hän ajatteli, että saavat ne nyt pitempäänkin soida, kuolinkellot. Penikin käveli siinä vakavana hänen rinnallaan, ikäänkuin sekin tuntien raskaaksi sen viestin, joka heillä oli kotiin vietävänään.
Mutta kun Lauri kotipihalle saapui ja tarinaansa kertomaan kävi, niin tunsi hän mielessään kylmän puistatuksen. Kenenkään silmä ei siellä itkuun sulanut, harvan sanan sai hän vastauksekseen, — tuntui melkein kuin se hänen tuomansa tuonenviesti jo olisi ollut tuvassa tunnettu. Ja niinpä hänelle emäntä jo ennen kuin Lauri suunsa avasi virkkoikin:
— Taasko tappelitte, veriin miehiä menetitte, vaarinkin sinne jätitte.
— Niin, jo sen tiedän, nähnyt sen olen, nähnyt vihanvenheitä
vierekkäin rannalla ja ruumiita olen nähnyt hautoihin laskettavan.
Mutta missä on Enni, vihkimättä lapsen salolla naititte…
Lauri tiesi kyllä, että tuo sairaalloinen emäntä Mustanahon karsikossa usein loveen lankeili ja kaukaisia asioita katseli, — olihan se ennakolta nähnyt senkin tappelun, johon häneltä mies ja lanko oli kaatunut, ja siitä asti se olikin noin kummaksi käynyt. Mutta kaameata oli Laurista sittenkin kertoa sanomiaan tuolle kylmälle tietäjälle, joka jo salatkin tunsi. Eikä lämpimämpi ollut sedänkään vastaus, kun Lauri tälle vaarin kuolemanviestiä kertoi. Tylysti Tuomas vain virkkoi: