— Surmaansa kai se isä ikäloppuna läksikin sieltä savolaisten tappeluista hakemaan, eihän se malttanut lähtemättä olla. Sen siitä nyt taas näitte!
Laurilla hyyti sydäntä; nyt hän vasta oikein tunsi orpona liikkuvansa näillä setänsä pihoilla, joista äänetön kylmyys häntä vastaan huokui. Painostavalta hänestä oli siellä kyllä ennenkin tuntunut. Raskasmielisenä oli setä aina ahertanut siinä ilottomassa raadannassaan, ja kuin haamu oli tuo kärsivännäköinen emäntä siellä ennenkin liikkunut umpisuisena ja umpimielisenä. Mutta nuoresta erämiehestä tuntui sittenkin siltä, kuin joku erityinen, äänetön, salaa jäytävä suru ja entistä raskaampi apeus olisi nyt näillä kotituvilla asunut ja häntä vastaan lehahtanut. Se ikäänkuin puristi kokoon Laurinkin nuoren sydämen, hänet valtasi melkein pakko saada edes jonkun kanssa puhua, kertoa ja kuulla. Hetken tuvassa levättyään käveli hän senvuoksi ulos tanhualle, mistä kuului havukirveen yksitoikkoinen nakutus. Poika-Tuomas siellä pölkyn ääressä heilui ja häneltä Lauri kysyi:
— Missä on Heino? — Hän tahtoi toki saada tarinoida nuorimman orpanansa kanssa, joka ei mikään tuppisuu ollut.
Mutta Tuomas ei vastannut, nakutti vain ääneti poikki pieniä kuusenoksia. Vasta kun Lauri uudisti kysymyksensä, ärähti juro raataja melkein äkäisesti:
— Heinoko… Karannut!
— Mitä puhut, karannutko kotoaan, uteli Lauri hämmästyneenä. — Miksi ja minne?
— Maailmalle, minne lienee livistänyt, helpompia päiviä hakemaan kai!
Laurin täytyi hämmästyksensä kesken hymyillä, sillä hän tunsi noista sanoista niin hyvin isä-Tuomaan lyhyet puheenparret, jotka jo olivat hänen kuvaansakin syöpyneet.
Mutta vielä hän kysyi:
— Milloin se lähti?