— Tässä kesällä, yöllä livisti, jälkiään ei jättänyt…
Enempää ei Tuomas tiennyt kertoa. Mutta Lauri ymmärsi jo siitäkin tuon tuvassa vallitsevan mielialan, isännän ärtyisän äänen, emännän laihtuneen hahmon. On siis surua täälläkin, jäytävää surua ja soimuuta. Ja hän istahti hetkeksi tanhuan aidalle havumiehen viereen, katseli rantakedon yli järvelle, missä syysmyrsky vesiä myllersi ja vaahtopäisiksi särki aallonharjoja, ja hän ajatteli, että eipä ole oikeastaan ihmekään, jos Heino kotoaan karkasi. Sillä itsestäänkin hänestä tuntui, että hauskempi kuin täällä on sittenkin siellä syyssateisella salolla, — ilman tovereitaan, joustaan ja Peniään, hänkin tänne menehtyisi!
Samassa hänen silmänsä sattuivat siihen aituuksen nurkkaan, missä Ukon Ennille kasvatiksi tuoma tevana vielä vankina kohotteli korkeata kaulaansa korkean aidan tasalle. Poissa on nyt Ennikin, Karmalan ainoa ilolintu; kesykki on yksin jätetty siihen, eikä hoitajaa ole enää odotettavissakaan. Lauri käveli aituuksen luo, purki veräjän ja astui taputtamaan arkaa hirvenvasaa, joka suurilla silmillään tätä outoa lempeyttä katseli. Mutta kun hirvi tuokion kuluttua aukinaisesta veräjästä astui nurmelle ja sieltä pitkin harppauksin loikkasi lehtoon päin, niin eipä Lauri sitä pidättämään käynyt, vaan ajatteli:
— Mene vapauteesi, ilotontahan täällä on sinunkin!
VI. MAAILMALLE.
Niin, Karmalan nuorin poika, Heino, oli karannut isänsä kodista.
Eräänä sydänkesän päivänä oli Karmalan lahdelle saapunut outoja kulkijoita. Ne olivat olleet kuljeskelevia teinejä.
Sauvat kädessä, pussit selässä he olivat tulleet, hilpeinä miehinä olivat taloksi heittäytyneet ja talon nuorimmasta olivat pian tuttavansa tehneet. Heino oli heidän juttujansa kuunnellut, kuunnellut heidän tarinoitaan Turun koulusta, jossa lukeminen oli työnä ja jossa miehestä tehtiin pappi tai lainlukija, ihaillut heidän elämänsä vapautta ja kadehtinut heidän kepeätä mieltään. Ja nuoret miehet olivat Heinon nähdä pirtin nokiseen seinään piirtäneet niitä samoja koukeroita, joita koulussa luettiin ja kirjoitettiin, ja antaneet hänelle muutaman nahkalevyn, johon itse olivat harjoituksekseen kirjaimia piirustaneet.
Ahmien oli poika sitä kaikkea katsellut ja kuunnellut ja hänen sydämessään oli polttavaksi kiihtynyt se jano, jonka hän jo kesäkauden oli siellä jomottavan tuntenut ja joka piispanretken jälkeen ei sammumaan ruvennutkaan. Ne tarinat, joita piispan saattomiehet olivat Savon matkalla salon pojille kertoneet kaukaisen maailmansa oudoista oloista: linnoista, luostareista, kaupungeista ja niiden kepeästä elämästä, olivat syöpyneet syvälle Heinon mieleen. Kun hän sitten aamusta iltaan raatoi isän kovan kurin alaisena halmeella ja heinärannassa, pyörivät hänen yksinäisen ikävänsä mietteet noiden hänen mieleensä painuneiden kuvien ympärillä, ja niiden keskeltä välähti hänen muistoihinsa aina väliin vanhan piispan mahtava olento kuin pilvien päällinen ilmestys. Ja hän kertasi usein ajatuksissaan niitä kehoittavia sanoja, joita tämä hänelle oli puhunut: "Kun tulet Turkuun…" Mutta kenellekään hän ei niistä mielikuvistaan saanut kertoa ja siksipä Heino, varsinkin erämiesten lähdettyä Pertunjuhlain jälkeen kalajärville, tunsikin Karmalassa entistä syvemmin ilottoman yksinäisyytensä.
Ehkäpä olisivat kuitenkin nuo muistot ajan oloon kalvenneet nuorukaisen mielestä, mutta nyt tulivat nuo kuljeskelevat teinit ja virittivät jutuillaan hänen mieleensä aivan uuden kaipion. Toinen heistä oli pitkä roikale, Pietari nimeltään, aina laulussa suin, aina kompasana huulillaan, ja hän se varsinkin iloisilla jutuillaan voitti puoleensa Heinon herkän mielen. Tämä Pietari se eräänä iltana, kun Karmalan tuvassa illallista syötiin, muiden iloisten juttujensa sekaan yhtäkkiä kysäisi: