— Heimosi heitit, läksit herraksi kiipeämään! Mutta taidatko jo temput, joita siihen tarvitaan?
— Niin, lukemistako, — en vielä.
— Muutakin! Osaatko valehdella ja pettää? Vähän sitä sydänmaalla oppii. Mutta jos osaatkin, ei riitä sekään. Uskallatko varastaa?
Kummissaan katseli Heino verkonkutojaa, ymmärtämättä, puhuiko se leikkiä vai totta, vai oliko mies löylyn lyömä. Mutta ukko vain jatkoi:
— Sitä sinun täytyy oppia, jos mielesi maailmalla herrana menestyä. Talonpojilta täytyy sinun oppia ottamaan, mitä tahdot, nimessä ja toisessa, ja oppia ottamaan niin ovelasti, että et siitä hirteenkään joudu. Ja onko sinulla omaatuntoa?
Ukko puhui aivan vakavissaan, melkein katkeralla äänellä, kuin syvää elämänviisauttaan sanellen, mutta olipa Heino sentään hänen ainoassa silmässään näkevinään edelleenkin hyväntahtoista veitikkaa. Siksi hän vastasi reippaammin:
— On kai.
— Pane pois se, jos mielit maailmalla puolesi pitää. Et saa katua mitään, et muita ajatella kuin itseäsi, muuten joudut sitä katumistasi katumaan. Jos jo karkaamistasi kadut, niin laputa ajoissa kotiisi takaisin! — No, mitä mietit? Minne aiot kävellä, tuostako itäänpäin, talonpojaksi takaisin, vai tästäkö länteen, Turkuun?
Jo oivalsi Heino, että pilkkanaan häntä verkkoukko piti, ja hän ajatteli itsekseen, että mikseipä hän kestäisi siinä missä muutkin ja oppisi sitä, mitä maailmalla tarvitaan. Päättävästi hän vastasi:
— Eteenpäin kävelen, kun kerran kulkemaan lähdin.