Se oli tehty, ja tuntuipa kohta kuin helpommalta, kun hän nousevan päivän kultaamaa lahtea myöten souti selälle ja niemestä etelään kääntyi. Tuoreen metsän tuoksu lehahti rannoilta, raitista oli hengittää aamuinen ilma, kevyttä oli soutu nyt, ei työlästä, niinkuin iltayöstä nuottavenheessä.

Heino tiesi, minnepäin teinit olivat kulkeneet, ja heitä tapaamaan hän souti. Mutta kotikyläin kuuluvilla ei hän tahtonut taloissa käydä, ja hän souti senvuoksi selän yli toisensa perästä, jättäen kauas autereeseen ne saaret, jotka kotilahteen kuulsivat. Vasta kun päivä korkeimmilleen nousi, leväytti poika airojaan ja laski venheensä selällisen saaren nurmikkorantaan. Hiukan hitaasti kulki siellä veitsi läpi kotoisen leivän, kun hän rannalla murkinoimaan kävi, ja siltä miehestä tuntui, kuin olisi pala syödessä kurkkuun takertunut ja vesiä silmiin nostanut. Mutta kyyneleinä eivät ne vedet päässeet vuotamaan, ennenkuin väsynyt soutaja jo nukkui päivänpaisteiselle nurmelle.

Sikeään hän nukkui. Mutta se mielen levottomuus, joka häntä oli yökauden vellonut, se elpyi nyt unelmiin. Hän oli kulkevinaan Mustanahon rinnettä notkoon, mutta jyrkiksi kävivät rinteen seinät, eikä kohta näkynyt kapeasta laaksosta harjanteiden välitse muuta kuin kipene sinistä taivasta. Kolkkoa oli metsä, kalliot tuntuivat laskeutuvan vastakkain, kuin puristamaan yksinäistä vaeltajaa; hän olisi tahtonut palata, mutta ei voinut, eteenpäin piti hänen vain astua, kunnes hän seisoi jyrkkäreunaisen rotkon partaalla, jonka mustasta syvyydestä kohisi kumea ääni. Tuska valtasi vaeltajan, ja epätoivossaan läksi hän kiipeämään pystyjyrkkiä kalliosärmiä myöten ylöspäin, muualle ei hän enää päässyt. Kapusi, kapusi — jo aukeni ylimmän kallion laelta näkyviin laaja selkä ja sen takaa avara maisema. Ja hänen sydämensä täytti valtava riemu. Sillä vauras oli tuolla talo vihantain ketojen keskellä, kypsänä siellä lainehti vilja; veräjän suussa polki tannerta liinaharja-ratsu ja uhkuvautareisina kulkivat lehmät rantalaitumella. Se oli kuin onnen maa, joka kehoitteli: tule ja ota! ja hän ojensi kätensä tuota läheiseltä näyttävää rantaa kohden. Mutta se olikin kaukana, kaukana, ja hänen kupeillaan olivat kalliot pystyt ja alla oli musta vesi. Siellä oli kyllä kallion alla hänen pieni ruuhensa, mutta rinne oli liian jyrkkä. Sitäkö myöten hänen piti laskeutumaan lähteä … jalka livetti, se tuskin kalliota hipaisikaan. Hän putosi, solui syvälle ja tunsi jo kostean usvameren, johon hän upota uhkasi… Vielä pilkisti etäältä vihanta ranta, mutta itse hän siihen kylmään usmaan upposi ja käsillään hän hapuili, tavatakseen jotakin, johon tarrautua ja siten pelastua…

Heino seisoi jo pystyssä törmällä, kun säikähtyneenä unestaan heräsi… Siinähän oli venhe rannalla ja rauhallisna lainehti järvi. Mutta päivä oli jo painunut rantakoivikon taa, ja viileä iltatuuli hänen ruumistaan siimeksessä kylmi. Väleen hän nyt unen kuvat silmistään karisti, karkaisi mielensä ja souti taas eteenpäin outoja selkiä pitkin.

Seuraavana päivänä hän jo katseli talonsavuja ja poikkesi Päijänteen itäisiin lahtiin teinituttaviaan kysymään, sillä sitä tietä hän heidän kulkevan tiesi. Mutta ei kuulunut siellä rantatiellä teinejä kulkeneen, ja yksin oli hänen painettava yhä edelleen, vaikka pian loppuivat eväät ja matalaksi laskeusi mieli. Jo joutui hän tiheämmin asutuille rannoille ja sinne hän venheensä heitti, lähteäkseen jalkaisin yhä vahvistuvaa valtatietä myöten talojen väliä taivaltamaan. Ne olivat Hollolan pitäjän vanhoja rintamaita ja yhä vaikeammaksi kävi hänen sieltä tuttaviaan teinejä löytää.

Eräänä päivänä ehti hän ison aukean partaalle, missä hän vesien keskeltä näki korkeat kiviset seinät ja jyrkät, suipot harjat, — sen hän arvasi Hämeen kuuluisaksi linnaksi. Nyt luuli hän jo joutuneensa sen uuden maailman kynnykselle, jota hän oli etsimään lähtenyt, ja hän käveli rohkeasti siltaa kohti, siitä linnaan mennäkseen. Mutta eipä häntä sinne sisään laskettukaan. Siltaa vartioiva mies kyseli hänen asiaansa, ja kun ei salon poika sitä osannut selittää, niin keihäsniekka hänet muitta mutkitta pyörähdytti takaisin.

Silloin laukesi sisämaan kaukaiselta lapselta luonto, jota niihin asti heikkenevä toivo oli ylläpitänyt, ja alakuloisuus pääsi lopultakin voitolle. Hänestä tuntui nyt, niinkuin tuonoin unessa, tie pystyyn nousevan, ja hänen rintaansa tuntui painavan tuska niinkuin kallio rotkotiellä. Verkalleen käveli hän järven rantaan, — jalatkin laahustivat nyt väsymyksestä kankeina, ne eivät tuntuneet enää eteenpäin kantavan, — ja matalampana mieleltään kuin koskaan ennen istahti hän mättäälle. Minne nyt? Kerjäämäänkö edelleen, — tylyltä tuntui maailma ja kolkolta, ja hän muisti kaivaten, kuinka lämpöisenä tuli aamuisin kiilsi kotituvan tuhkasissa, joihin äiti kävi liekin puhaltamaan. Vai pitäisikö palata takaisin pohjoiseen, hakea venhe kätköstään ja katuvaisena kotirantaan soutaa, nöyrtyneenä, avutonna astua ankaran isän eteen ja hänen armoilleen antautua, — ei, minne tahansa muualle, sinne vain ei!

Näin synkkänä rannalla istuessaan kuuli Heino yhtäkkiä törmältä, pensaan kupeelta, äänen:

— Poika hoi, tulepas tänne!

Se puhuttelija oli silmäpuoli ukko, joka törmällä verkkojaan korjasi. Mutta hänen toinen silmänsä vilhui ystävällisenä, niinkuin olisi äijä Heinon huolet huomannut. Ja heti hän kävikin kyselemään nuoren kulkijan matkoja. Heino ei ollut muualla missään matkansa määristä puhunut, mutta nyt oli hänellä mieli niin raskas, että tuntui hyvältä sitä keventää, — hän kertoi, ihan sydämensä avaten, verkkoukolle kaikki mielensä toiveet ja pettymykset, pakonsa ja aikeensa tavata teinit, joita ei enää löytänytkään. Käpy kääntyi ketterästi verkkoukon kädessä hänen kuunnellessaan, mutta melkein ankara oli hänen äänensä, kun hän yhtäkkiä virkkoi: