— Se jo riittää, nyt tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!
Sitä mielessään hokien souti nuorukainen tänä iltana raskasta nuottavenhettä; hänen sydämensä ympärille ikäänkuin kasvoi umpinainen kuori, joka sitä nopeammin kovettui, kun isä tuontuostakin vielä hänen voimattomuuttaan ivasi:
— Tuomas vetää hartiaväellä, hänen soutuaan nuotta tottelee, — mutta katsopas tämän vätystäjän näykkimistä!
Koetti harvapuheinen äiti toki nuorimpaansa puolustaa:
— Heino on heikompaa tekoa ja nuorempikin, vielä…
— Ja laiskempi, murahti isä. — Mutta tiedän minä rohdon sille taudille.
Mutta se uhkaus vain terästi Heinon sisua, se vain tuki hänen päätöstään.
Sumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä pirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen siinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan, hänessä painiskelivat pitkin yötä yhä mielen uhma ja kodin rakkaus. Äiti tuntui levottomasti nukkuvan; olipa kuin hän olisi aavistanut poikansa mietteet, ja kerran hän jo nousi, seisoi tuokion Heinon vuoteen vieressä ja viskasi raanun hänen peitokseen. Ja silloin horjahti pojan äskeinen, luja päätös. Mutta taas kuului isän kuorsaus uunilta, ikäänkuin toruvana sekin, ja silloin paatui jälleen nuori sydän. Niin hän taistellen makasi: ei ollut rauhaa nukkua, ei ollut tarmoa nousta.
Jo pilkisti päivä räppänän raosta ja valoi punaa päreorsille. Heino säpsähti: isä herää kohta, nousee, äskeinen päätös on mennyt, — suoria vain vanhan kurin alle, ilman iloa, ilman armoa…!
Ei, vielä on aikaa, vielä nukkuu perhe, vielä voi hän tavata etelään päin kulkeneet teinit… Melkein vavisten nousi Heino, hiipi ulos ja seisoi hetkisen neuvotonna pihalla. Mutta tuvasta kuului isän rykäys: poika juoksi aittaan, otti sieltä leipäparin ja suolakaloja väliin ja laskeusi rantaan, jossa ukon hänelle veistämä pikkuvenhe piiloili pajukossa. Sen hän potkaisi irti vesikiviltä…