Teinit läksivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon rinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut pystynyt karkoittamaan hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin entistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan kannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja ruvennut puukkonsa kärjellä tuoheen piirtelemään niitä samoja koukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, — sitä hän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita opin tielle, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä kuljeskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä melkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta etsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta kykkimästä, karjaisi ankara mies lähemmäs astuen:
— Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?
— Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa pergamenttipalastaan.
— Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja mitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!
Heino vastasi arasti:
— Se on kirjoitusta, isä!
— Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö liene niiden teinien kujeita, arvasinhan, vitsahousun koukeroita…!
Ja isä repäisi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi palat pensaaseen ja ärjäisi:
— Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, — mutta sen sisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa ja mitä työ!
Taas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä ei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä palaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa kytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen hoki: