Niin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän kertomuksiaan paljoa kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli, vieläköhän se piispavanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa muistaa sen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, — muistaa hän oli luvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut astuessaan taas sillan yli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli tyhjä ja liesikin kylmänlainen, — häntä lämmitti taas uudella voimalla vanha toivo.

Jo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille Heikin-markkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan kuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui kaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt hevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun kaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten oli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty; mistä voita ja viljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia, mistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen asukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä Aurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla, selässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella saaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai rautaisen padan. Koko Aurajoen suun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi kuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet Saksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät myymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita ja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan tekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa tinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta täpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat, ja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden ääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät kulkuset ja poronkellot, ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan haljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset pitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa lumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman oluttuopin voimalla toisiaan jutteluttivat.

Heikin-messua odotettaessa suoritettiin näin Heikin-markkinat. Se oli ilon aikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat tuliaisina kotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai villasukat tai palttinapaidan ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät kysellen kotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai Heinokin taas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi. Hän ei tosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa eivät olleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja Hollolan markkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä ja toista kotipuolensakin asioista. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä kalajärvillä kovasti tapeltu ja miehiä sinne paljon menetetty, että halla oli taas syyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että köyhyys ja puute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja uutisten lisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.

Mutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin eniten itse sitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin tiedettiin saapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli siellä juhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua odotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he nyt koulutuvassa iltaisin harjoittelivat, laulaen sekä latinaksi että suomeksi siitä, miten

Muinen upoksis pimeyden all'
Makais surkija Suomen maa.
Osuit sit' armas aurinko jäll'
Paistamaan pakanain maall'.
Iloidse siis Suomen maa
Tähden laupjan lahjan,
Et Christin kanssa yhteyden sait
Kautt' Herran sanan saarnan. —

Jo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin heille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan toivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän Henrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä kaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin korkean umpimuurin sisäpuolelta, jossa väki uskollisesti pakkasessa seisoi, odotellen saada kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä piispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla silattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä kinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua anoivat — ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella ja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut juhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään kirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän valoa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella, vihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan ylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian raskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse pääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia, kaniikkia ja tuomioherraa yhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi kirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista ja monihaaraisista kynttiläkruunuista.

Tähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen nyt astui Kuusistosta Turkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren kirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui sieltä korkeakuorista ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan ja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko ja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin muistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoriin se sitten saarnan loputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa olivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sen messupapit kantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi ääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat suutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai osansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit kierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon kalleinta pyhimysaarretta.

Päivä siihen meni, — vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu loppuaan. Piispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun hautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet kajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain kirkas ylistyslaulu.

Silloin hiipi Heino toisten teinien joukosta ja tungeskelevan väkijoukon keskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle siihen portin suuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä näkevänsä, kun tämä nyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli etäältä kirkossa piispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmajat kasvot, jotka hän niin hyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän olisi tahtonut tietää, vieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin oli luvannut, ja siksi hän näkyvän paikan itselleen valitsi. Kirkkorahvas ryntäsi hänen ohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahdelle puolelle, mutta sitkeästi poika kapealla muurinreunalla paikkansa piti…

Nyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä, astui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan koukkupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän valossa kuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä räpäyttänyt… Vakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, — ei se häntä näe, ei tunne! Mutta näkeehän … juuri tuossa Heinon ohi astuessaan siirtää vanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä katseensa osuu nuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen tuokioksi, näyttää lauhkeasti hymyilevän…