Piispa oli tuntenut hänet! — riemu täytti Heinon kauan kaihonneen mielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jäljestä juoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa kohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelän teinin temmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä avuton, — piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!
Siihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti, kun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa viipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka lattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa koulutuvassa siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja korkealta istuimeltaan latinalaisia lauseita luki ja niitä taas perästään teineillä luetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras latinahan se oli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin suomalaiselta maalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen salolta tultuaan suoraa päätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi. Opettajalla ei ollut armoa, selkänahkainsa uhalla piti salonpoikain ruveta sulattelemaan Donaton kielioppia ja sanaharjoituksia, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet oli voitettu, nyt jo teinit laulelivat latinalaisia lauluja, ja latinaksi heidän jo täytyi vastata latinalaisiin kysymyksiin, — menipä miten meni. Ja nyt heidän piti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli opittu. Mutta pelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli oppinut latinat siinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja hänen vanha toivonsa kannusti…
Jo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan istuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa sekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä kutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan, heidän vanhempiaan, lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen sanankin.
— Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen kotoiseen karjaansa.
Väliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli, mutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysäisten:
— Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?
Ja kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:
— Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan saavun!
Jo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean kateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:
— Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan laidasta, — mikä olikaan taas isäsi talon nimi?