— Karmala, vastasi Heino arasti.
— Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan. Sieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta suusta, — näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin, siellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi kuin tappelijaksi. — Saatko kotoasi mitään kouluapua?
— En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan karanneensa.
— Koti kaukana, koti köyhä, — tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos edelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta kouluapua hakemaan…
Heinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin suosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset teinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään, miten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt, kertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet teiniuralle oli työntänyt.
Hän oli nyt "piispanteini", taival oli edestä tasaantunut.
Eihän Heino jokaisen pikkupuutteensa sattuessa ilennyt kävellä piispan Piikkiön pitäjässä olevaan, muureilla varustettuun Kuusiston saarilinnaan, missä hän tunsi itsensä niin pieneksi lukuisan palvelijakunnan, asemiesten ja huovien keskellä. Taloudenpitäjät tuossa komeassa linnassa kohtelivat näitä kerjääviä teinejä, joita piispan suosituksella alituisesti sinne arkituvan ateriapöytään saapui, usein nyrpeästi ja vierovasti. Mutta kun oma eväs oli aivan lopussa, ja kankurin akka Heinoa tuvastaan hääteli, silloin hän talvisia jääteitä myöten aina Turusta Kuusistoon käveli, ja silloin oli hänellä siellä aina ruoka tiedossa ja lukueväs taas kaupunkiinkin muutamain viikkojen ajaksi.
Piispanlinnaan hän siten piankin kotiutui. Kun koululla oli juhlalomia ja toiset pojat hiihtivät teinipitäjiinsä täyttämään varastojaan, silloin viipyi Heino Kuusistossa päiviä ja viikkoja, ja pian häntä linnanherratkin siellä taloon kuuluvana kohtelivat, kun näkivät hänen piispan suosiossa olevan.
Maunu-piispan kirjasto varsinkin oli Heinolle kuin aarremaailma; siellä hän usein pitkään viipyi katsellen noita paksuihin, vaskitettuihin kansiin sidottuja jymykirjoja, joihin munkit olivat käsin piirustelleet kauniita kirjaimia ja värikkäitä kuvia ja jotka vitjoilla olivat pöytiin lukitut.
— Roomasta toin nämä suuret kirjat, kun siellä kävin paavilta hiippani saamassa, niin kertoi eräänä päivänä vanha piispa, astuessaan kirjastoonsa, jossa nuoren suosikkinsa tapasi. — Niiden hintaa et voi arvatakaan, siinä ovat monen kylän maat. Nuo pienemmät niteet ovat Pragista, jossa nuorena opiskelin ja väittelin oppineiden seurassa.