— Sieltäkö kaukaa on tämä kaunis arkkukin? kysyi Heino arasti, katsellen kultavanteista lipasta, joka oli kohokkeella kirjapöydällä.
— Vielä kauempaa, poikaseni, pyhästä maasta asti olen sen tuonut.
Katso nöyrästi sitä arkkua, siinä on sirunen pyhän haudan kivestä.
Nöyrällä kunnioituksella Heino katselikin piispan aarteita, jotka tämä pitkiltä matkoiltaan oli kerännyt, nöyrää kunnioitusta tunsi hän tuota ylhäistä, ystävällistä kirkkoruhtinasta kohtaan, jonka hän tiesi nauttivan hurskaan ja oppineen nimeä kaikissa Pohjoismaissa. Mutta Heino oli jo Kuusistossa saanut nähdä, ettei Maunu-piispa ollut ainoastaan kirkon korkea ruhtinas, vaan että hänen käsiinsä kulkivat myöskin Suomen maallisen hallinnon ohjakset. Usein oli hän nähnyt Turun linnanherran, Hannu Kröpelinin, ajavan jään yli Kuusistoon kyselemään vanhan piispan neuvoja, ja alempia käskynhaltijoita ja vouteja kutsuttiin sinne vielä useammin saamaan piispalta neuvoja tai nuhteita, milloin olivat kansaa liian rajusti kiskoneet. Piispalle tekivät näet talonpojat valituksiaan virkamiesten ja aatelisherrain sorrosta, ja usein hän otti heidät suojelukseensa. Tällaisia valittajia oli tänäänkin käynyt piispan luona, ja niistä hän nyt siirtyi nuorelle teinillekin puhumaan, istahtaen lepäämään kirjastonsa nojatuoliin.
— Tyytymätöntä on kansa siellä kaukaisessa sisämaassa, miehiä on taas Pohjois-Hämeestä täällä veroistaan valittamassa. Oletteko todella niin köyhiä siellä kuin sanotte?
Nuori teini kävi melkein hämilleen siitä luottamuksesta, jota ylhäinen herra hänelle kysymyksellään näin osoitti, mutta arkailematta hän kuitenkin vastasi:
— Elettäisiinhän siellä muuten, mutta tyhjiksi käyvät talot aina, kun vouti on vieraillut. Ja milloin erämaille ei uskalleta lähteä…
— Tiedän, lausui piispa keskeyttäen. Ja hän lisäsi melkein kuin itsekseen: — Ei, en ole tavannut kapinan henkeä koskaan tuon väestön joukossa. Vain taloudellinen köyhyys ja elämänehtojen puute sen kärsimättömäksi tekee. Minä tahdon lähettää heidän valituskirjansa Ruotsiin ja puolustaa heille veronhelpotusta. Jotakin heidän hyväkseen on tehtävä. Mutta jotakin outoa siellä maakunnassa kuitenkin nyt kuohuu, siitä kertovat kaikki voudit. Siitä meidän täytyy ottaa tarkempi selko. Ensi kesänä saat sinäkin, Henrikki Tuomaanpoika, tehdä teinimatkan Satakuntaan, kertoaksesi minulle sitten, mikä siellä kansan oikeastaan niin levottomaksi tekee. Sillä meidän on suojeltava tämä rauhaisa hiippakuntamme niiltä myrskyiltä, jotka meren takana yhä intohimoja lietsovat.
Niin puheli vanha piispa lepäillessään, puoleksi itsekseen, puoleksi suojatilleen. Hän oli hiukan levoton niistä talonpoikain ja virkamiesten välisiä kahakoita koskevista uutisista, joita nykyisin alituiseen maakunnasta saapui. Monta talonpoikaa, jotka malttamattomina olivat lääninherrojaan vastaan niskoitelleet, oli piispa jo armahtanut, koettaen yleensä lieventää aikansa tuomioistuinten ankaruutta, joiden ohjeena vielä oli: silmä silmästä taikka käsivarsi tai selkänahka tai henki pienimmästäkin rikoksesta. Ja hänellä oli valtaa siihen, hän oli "Jumalan armosta Suomen piispa", mutta samalla todellisuudessa sen korkein maallisenkin hallinnon keskus. Mutta hän ei voinut salata huoltaan, että kansan ja virka-aatelin välit yhä näyttivät kiristyvän. —
Näin pääsi nuori teini tänä talvena Kuusistossa vieraillessaan silmäilemään niihin moniin ja monenlaisiin toimiin, jotka Maunun Tavastin vanhoja hartioita rasittivat. Mutta keväämmällä, kun jäät sulivat Itämerestä ja laivaliike alkoi, joutui Heino-teini yhä useammin ja pitempään Kuusistossa vierailemaan ja yhä tarkemmin tutustumaan niihin Suomea ja koko valtakuntaa koskeviin kysymyksiin, joihin Maunu-piispa oli kiintynyt. Silloin palasi näet kesäksi Suomessa käymään Maunu-piispan aviottomana syntynyt poika, Olavi, joka kyllä kulki piispan veljenpojan nimellä, mutta, jonka koko Kuusisto hänen omakseen tiesi ja jota hän ulkomaiden yliopistoissa kustansi. Tämä nuori Olavi-maisteri, pitkästä ajasta taas kerran kotiinsa palattuaan, rakasti nuoruutensa huvituksia, kalastusta ja metsästystä, ja soutumiehekseen saaristoon hän otti usein mukaansa Heinon, kun tämä piispanlinnassa majaili. Ja kun he päivän olivat vesillä retkeilleet ja illalla palasivat Kuusiston lämpimiin suojiin, silloin istahtivat oppinut maisteri ja vanha piispa takan ääreen iltatarinaa pitämään niistä suuren maailman monenkirjavista kuulumisista, joiden vilkkailla luomasijoilla Maunu-piispa itse oli nuorempana viipynyt ja joiden myöhemmistä vaiheista nyt nuori maisteri ihastuneena kertoi. Mutta pian livahti tarina tavallisesti takaisin kotimaan oloihin ja tapahtumiin, sen taloudellisiin ja valtiollisiin vaikeuksiin, jotka olivat vanhan piispan sydämen huolena, ja silloin oppinut maisteri kuunteli ja teräväsilmäinen vanhus kertoi.
Aikansa valtiollisiin tapahtumiin ei Maunu Tavast tosin ottanut osaa samalla tavalla kuin monet muut piisparuhtinaat, jotka usein rautapaitoihin pukeutuivat ja aseväellä kävivät kuninkaitakin asettelemaan ja erottelemaan. Maunu-piispa rajoitti vaikutuksensa sanan ja tiedon voimaan, — kilvan Ruotsin kilpailevat ylimykset hänen apuaan ja suosiotaan tavoittelivat. Se oli kaikille tuttua ja siihen viitaten Olavi-maisteri eräänä iltana, kun he taas istuivat piispan työhuoneessa takan ympärillä, vanhukselle virkkoi: