— Sinäkin olet siis nyt hylännyt kuningas Eerik Pommerilaisen. Minä tuskin sinun iälläsi olisin lähtenyt näille uusille, oudoille vesille.
Heino-teini, joka tapansa mukaan uunin katveessa istuen kuunteli näitä oppineiden herrojen keskusteluja, näki vanhan piispan harmaapintaisten kasvojen vilkastuvan, kun Olavi-maisteri kotimaansa valtiollisia kiistakysymyksiä kosketteli.
— Minun täytyi, poikani, vastasi piispa lämmöllä. — Sinä olet liian kauan ollut isänmaastasi poissa, Olavi, et tiedä, mitä sen kansa on sillä välin saanut kärsiä. Laillista kuningastamme, rakastetun Margareetan poikaa, puolustin viimeisiin asti; vielä senkin jälkeen tuin hänen kruunuaan, kun hänet kaikki muut jo olivat hylänneet. Mutta sitten en häntä enää tukea voinut. Minä näin, että en saattanut luottaa enää hänen hyvään tahtoonsakaan, hän petti kaikki, petti valansakin, ja uusilla kärsimyksillä hän kansaansa uhkasi. Hän oli arvoton kruunua kantamaan, hänen täytyi suistua.
— Ja nyt kannatat nuorta seikkailijaa, virkkoi Olavi-maisteri hiukan pisteliäästi.
— Nuorta kyllä, mutta en seikkailijaa. Valtionhoitajamme on olennoltaan kuninkaallisempi kuin voideltu Eerik. Kaarle Knuutinpoika on ystäväni, senhän tiedät. Hänen luonteensa ja lahjansa tunnen, itse olen hänen kasvatustaan ohjannut. Olisipa hän kuninkaasta syntynyt! — nyt on hänen tehtävänsä moninverroin vaikeampi, kun hänen täytyy nousta vertaistensa joukosta ja kestää heidän kateensa ja juonensa. Mutta juuri siksi häntä kannatankin kaikella voimallani, sillä hänen tehtävänsä isänmaaraukan pelastamiseksi sekasorrosta, muukalaisvallasta ja perikadosta on jalo ja suuri. Jospa sen kaikki Ruotsin ja Suomen herrat, hengelliset ja maalliset, ymmärtäisivät!
— Tehokaspa kannatuksesi mahtaa ollakin, olen jo nähnyt useampia
Kaarlo-marskin airuita tällä lyhyellä ajalla purjehtivan Kuusistoon.
Maunu-piispa huoahti.
— Niin, monessa asiassa hän neuvoja tarvitsee. Hän olisi tahtonut pidättää minut koko talven luonaan Tukholmassa, mutta enhän voinut hiippakuntaani koko vuodeksi jättää, puolen vuotta siellä jo olin. Mutta tukea hän tarvitsee, tuo nuori mies, kaikki ylimykset häntä siellä repivät siksi, että hän heidän vertaisensa on, — vain kansa häntä rakastaa.
Heino huomasi nurkastaan, ettei Olavi-maisteri isänsä kantaa kaikin puolin hyväksynyt, vaikkei hän enää ruvennut vastaankaan väittämään. Tuo Pariisin yliopiston oppineiden piirien edustaja näkyi olevan enemmän tiedemies ja jumaluusoppinut kuin valtioasiain ymmärtäjä, ja hän kääntyikin taas kertomaan noista etäisemmän suuren maailman suurista tieteellisistä ja kirkollisista kiistakysymyksistä, joista taas Maunu-piispa kaukaisessa hiippakunnassaan oli vieraantunut. Hän kertoi hartaasti kuuntelevalle vanhukselle ja nuorelle teinille niistä mullistavista, puhdistavista liikkeistä, joita tähän aikaan kirkon keskuudessa oli syntynyt ja jotka tähtäsivät uudistamaan monia käsitteitä ja tapoja, mitkä väärinkäytöksiksi olivat paavilliseen kirkkoon juottuneet. Hän kertoi Juhana Hussin oppilaista Pragissa ja siitä oikeudenkäynnistä, joka oli tätä mestaria vastaan viritetty, kertoi, kuinka uudet, vapaammat aatevirtaukset kaikista pakkokeinoista huolimatta raivasivat itselleen tilaa aikalaisten mieliin, — kertoi siitä valittaen, huolestuneena, sillä hän oli paavin kirkon uskollinen poika, mutta kertoi samalla tunnustaen, että noissa uusissa virtauksissa on jotakin elävää ja repäisevää voimaa, jota ei auttanut olkansa takaa halveksua. Ja vielä hän kertoi, kuinka jo vanhoissa yhteiskunnissakin nuortumisliikettä tapahtui, kuinka rautapukuisten ritarien raaka aika vähitellen uusien olojen pakosta jätti tilaa elpyville, vilkkaille porvarisaineksille kaupungeissa, ja kuinka nuo rautaritarit itse, tuodessaan ristiretkiltä liikkuvampaa elämää ja kansojen keskeistä yhteyttä vanhoihin elämänmuotoihin olivat loihtineet hereille ne uudet ainekset ja aatteet, jotka nyt elinvoimaisina pinnalle pyrkivät.
— Feodaalisen ylimysvallan liitokset ruskavat! — niin huudahti Olavi-maisteri, itsekin kertomuksistaan melkein tahtomattaan lämmeten, ja nousi kävelemään ikkunan luo, jonka läpi sadepilvien lomitse pilkistävä aurinko laskeutuessaan keväisen metsän taa, nyt heitti kelmeitä säteitään piispan avaraan työhuoneeseen. — Ja mikä on pahempi, hierarkisenkin vallan saranat vinkuvat, kun sen päämiehet, keskenään kiistellen, eivät jouda niitä hoitamaan.