— Niin, aika ei pysähtymään ehdi, sen kehitystä olisi vain oikeaan ohjattava, — vastasi vakavana vanha piispa, joka ehkä selvemmin kuin hänen taistelujen keskessä elänyt poikansa aavisti tulossa olevan murroksen. Mutta hän lisäsi hymähtäen: — Mutta täällä kaukaisessa pohjolassamme emme vielä näistä murtavista voimista mitään tiedä, ja meille se onkin onnellisinta. Meillä on vielä niin äärettömän paljon tehtävää istuttaessamme tähän nukkuvaan kansaan tiedon ensimmäisiä alkeita, alkuperäisimpiä käsitteitä hyvän ja pahan tiedon puusta. Se tehtävä kysyy monen miehen työn ja iän, — sen hyväksi saat sinäkin, Olavi, vielä kirkon päämiehenä täällä laajan tietovarastosi käyttää, siihen työhön saat uhrata sekä syvän oppisi että nuortean tarmosi.
— Minäkö — eihän minusta kirkon päämieheksi ole! vastasi maisteri hiukan punastuen, viitaten siihen, että aviottomasti syntyneitä ei katolinen kirkko ylempiin papillisiin arvoihin laskenut.
— On kyllä, siitä on meillä jo paavin kirje, — jotakin olemme toki mekin täällä kaukana pohjan kulmilla puuhanneet.
Mutta oppineen maisterin katsetta ei se uusi uutinenkaan kirkastanut.
Hän virkkoi:
— Jos kelpaisinkin, oi, pientä on täällä kaikki, kuihtunutta, maahan matalaan painavaa, sovellunko tänne minä? Täällä te kiistelette siitä, kuka ylimyksistänne kulloinkin olisi korkeimpana kukkona linnan huipussa, — kiskaistaksenne hänet taas sieltä alas heti kun olette hänet sinne huippuun saaneet. Minä pelkään, että menehtyisin näissä ahtaissa, hengettömissä oloissa, minulla ei ole samaa kaivavaa sitkeyttä kuin sinulla.
— Se tulee, kun työhösi kiinnyt, vastasi vanha piispa, ikäänkuin omia kokemuksiaan kertoen. — Työ vetää mukaansa, ja varsinkin työ sellaisen kansan puolesta, jota omanaan rakastaa, — sen saat nähdä. Pientä on sinusta ehkä nyt perustella kirkkoja aution erämaan laitaan taikka puuhata uutta luostaria Pohjanlahden karulle kalliorannalle, mutta kun työhön tartut, niin se on sinusta tärkeää, suurta, elämäntehtäväksi arvokasta, — minä en unelmoi enää suurempaa. Kunpa riittäisi minulla ikää ja voimia saada päähän asti suunnittelemani mielityöt, silloin onnellisna hautaan laskeutuisin ja tyytyväisenä siellä lepäisin.
— Niin, minä tiedän, virkkoi Olavi-maisteri taas innostuneemmin, — sinä perustat tänne juuri uutta naisluostaria. Kuulin siitä jo Vadstenassa, jonka birgittalaissisarilta sinulle terveiset toin. Se on suuri työ, kaunis työ, sinulle arvokas, — niin, paljon olet sinä tehnyt Suomen kirkon hyväksi!
Heino ymmärsi, että kirkon miehet puhuivat siitä suuresta, uudesta luostarista, joka parastaikaa oli tekeillä Karinkylässä Maskun pitäjässä ja jonka asioissa rakennuttajat alituiseen näihin aikoihin juoksivat Kuusiston linnassa, — se oli vanhan piispan mielityö ja suurimman huolenpidon esine hänen elämänsä ehtoopuolella. Sen Heino hyvin tiesi, mutta paljon vaikeuksia se vanhukselle myös näytti tuottavan: rakennusvaroja oli vaikea saada kokoon, kansa kitui muutenkin jo suurten verojen alla. Ja huoahtaenpa vanha piispa nytkin virkkoi:
— Paljon on keskeneräistä, paljon tekemätöntä työtä. Mutta olkaamme uskollisia vähässä, ehkä vähitellen satoa kypsyy.
Ilta kävi jo myöhäksi, vanha piispa nousi, makuuhuoneeseensa kävelläkseen, ja rupesi Olaville hyvää yötä toivottamaan. Mutta samalla hän huomasi nuoren teinin, joka maisterin tarinan aikana oli siihen uuninkatveeseensa unehtunut. Piispa näki nyt, kuinka innostuneina säteilivät nuorukaisen silmät kaiken sen johdosta, mitä hän oli noiden oppineiden miesten keskusteluista kuullut, ja tälle hän nyt virkahti: