— Entä sinä, nuori mies, tekisikö sinunkin mielesi sinne suurille opinsijoille, koskapa noin palavat silmäsi? Niin, moni köyhä poika Suomesta siellä on ennenkin opiskellut, ja apua hän on siihen saanut, jos hän lahjoiltaan ja tarmoltaan sitä on ansainnut. Osoitapas sinäkin, mihin kykenet, — mutta siihen täytyy antautua ehyeltään, koko sielullaan!
Heino ei osannut mitään vastata. Hän tunsi mielessään voimakkaan laineen, samanlaisen kuin silloin kerran, kun piispavanhus oli häntä Savilahden rannalla puhutellut. Mutta se tuntui hänestä nyt vieläkin kaukaisemmalta, hän oli nyt jo kokenut enemmän kuin silloin…
Hiljaisena, uneen vaipuneena kohosi suuri piispanlinna, kun Heino päätalosta iltamyöhällä pihan yli kulki siihen matalampaan sivurakennukseen, jossa hänellä linnanpalvelijain joukossa oli makuusijansa. Hän viivähti vielä tuokion linnanpihalla, katsellen sen korkealta multavallilta selkien yli kevätyön kelmeätä taivaanrantaa. Siitä, mitä hän piispantuvassa oli kuullut, hauteli hän nyt mielessään monta muistoa. Mutta varsinkin oli Olavi-maisterin kuvaus siitä rappiotilasta, johon katolinen kirkko siellä suuressa maailmassa kuului olevan uppoamassa, häneen syvälle painunut. Ja sitä muistellessaan hän ajatteli, että olipa hän itsekin juuri täällä hurskaan piispan pyhitetyssä talossa joskus vaistomaisesti tehnyt hiljaisia havaintoja, jotka hänen maalaismieleensä olivat luoneet samanlaisia, joskin hämäriä mietteitä ja epäilyksiä, kuin ne, joihin oppinut maisteri viittasi. Seurustellessaan siellä nuorten pappien ja piispanapulaisten piireissä kotoisissa arkioloissa oli hän heidän ajatuskehänsä ja harrastuksensa huomannut paljoa vähemmän ihanteelliseksi, hurskaaksi ja pyhäksi, kuin miksi hän tuota kirkonmiesten elämää kaukaa syrjästä oli kuvitellut. He olivat ihmisiä hekin riitoineen ja intohimoineen, juonineen ja juoruineen, ihmisiä, joiden oli juhlahetkinä tarvis peittää heikkoutensa ja haprautensa loistavan pukukuoren ja ulkokullaisuuden alle, jotta heidän olemuksensa oppimattoman kansan silmissä näyttäisi edes vähänkään sopusointuiselta sen opin kanssa, jota he julistivat.
Kesäksi vaihtui kevät. Viileässä koulutuvassa, jonka holvatun katon alla olevista juoksulautaikkunoista tunkeutui sisään ainoastaan säästävästi valoa ja yhtä niukasti suven lämpöistä, kuivaa ilmaa, jatkoivat kalpeaposkiset kouluteinit yhä edelleen kankeita, latinankielisiä harjoituksiaan, ja opettaja takoi siellä patukan avulla heidän päähänsä munkkien silotettuja lauseita ja Donaton mutkikkaita sääntöjä. Mutta vapauden toivo elähdytti toki jo nuorten lukuorjainkin mieliä, ja he jakelivat nyt lukutuntien lomissa taas keskenään niitä pitäjiä, joihin kukin heti kesäloman alettua lähtee kiertelemään talonpoikain luo ja keräämään teiniapuja taas syksyisten lukuaikain varalle. Kukin teini valitsi mieluimmin kotoiset seutunsa kulkupitäjikseen, ja ne vanhemmat teinit, joilla jo ennen oli pitäjiä ollut, saivat ne nyt edelleenkin ominaan pitää. Siten hankkiutuivat ystävysteinit Pietari ja Paavali taas kiertämään kauas Hämeen pohjoisten rintamaiden harvaanasuttuja laitoja, — sieltä oli saalis ollut hyvä. Ja kun vihdoin eräänä päivänä teineille vapauden hetki löi ja he ryntäsivät ummehtuneesta koulutuvasta ulos, rientääkseen miltei suoraa päätä pussit selässä taipaleelle, silloin virkkoi Pietari nuorelle suojatilleen, Heinolle, joka ääneti ja vakaamielisenä kulki toveriensa myllertävässä laumassa:
— No, tuletko taas yhtä matkaa meidän kanssa Päijänteen rantoja kiertämään? Me lähdemme nyt heti ja kuljemme Sysikorpeen asti.
Mutta Heino pudisteli ääneti ja surumielisesti päätään. Ihmeissään toinen kysyi:
— Etkö tule sinne, kotipuoleesi, omaisiasi tapaamaan? Missä on sinulla sitten teinipitäjäsi?
— Toisaalla, — Hämeen ja Satakunnan rajoilla.
— Miksi niin?
Mutta jo oli Paavalikin sitä keskustelua kuulemaan saapunut, ja hän ymmärsi välemmin Heinon asiat ja mietteet.