— Mielesi taitaisi tehdä meidän matkaan, mutta et uskalla, niinkö? — virkkoi hän nuorukaiselle, joka oli katseensa maahan luonut. — Pelkäät luisevan isäsi kyhmyistä karahkaa, kun karkaamalla kotoasi läksit. Mutta johan sen synnin olet pyhältä Henrikiltä anteeksi saanut!
Heino ei vastannut. Hän ei kehdannut ilmaista toisille sitä ikävää, joka nyt hänen mieltänsä jäyti, kun hän näki kaikkien toveriensa riemuiten kotiinsa hankkiutuvan, mutta ei hän voinut tänään myöskään tapansa mukaan vallattomaksi heittäytyä, — sydän ei siihen taipunut. Pietarikin jo näki, että tosiapea oli nyt veitikan mieli, ja kävi häntä rohkaisemaan:
— Oikeassa olet, älä tosiaankaan kumartaen kotiisi palaa, älä almujen anojana, täyttyyhän pussisi muualtakin. Palaa sinne kotikorpeesi vasta kerran, kun olet pappi tai muu virkamies, ja silloin astu kumartelematta kotiorren alle ja lausu: Tässä on nyt se poika, joka karkasi! Kyllä sinut silloin karahkattakin vastaanotetaan.
Heinon silmä välähti, toveri oli sanoiksi tulkinnut juuri ne uhmaavat mietteet, jotka hänen omassa mielessään liikkuivat, ja siitä vahvistui yhä hänen päätöksensä, että juuri niin hän tekee! Mutta kun toverit tuokion kuluttua haarapussit selässä ja sauvat kädessä astuivat kaupungin pahaltahaisevia, kuivuuttaan pölyäviä kujasia myöten Hämeentulliin päin, niin saatteli Heino heitä kappaleen matkaa kaupunginojan toiselle puolelle, siihen tiehaaran asti, mihin Maunu-piispan toimesta spitaalitautisten sairaala oli rakennettu. Siellä he hyvästelivät. Mutta ennenkuin he erosivat, tempasi Heino vielä Pietari-toverinsa syrjään ja virkkoi tälle hätäisesti:
— Kuule, jos Karmalaan asti kuljette, niin vie äidille tuo pieni käärö. — Ja hän antoi toverilleen tuohikäärön, jossa oli pieni vaskiristi, lisäten: — Se on ostettu pyhän Henrikin kappelista, sano niin äidille…
— Sen hänelle annan, ole siitä varma. Ja mitäpä muuta viestiksi virkan?
Hiukan karhenti nyt nuorukaisen kurkkua ja lyhyeen hän lähtevälle vastasi:
— Terveiset vain, — sano, että usein häntä muistan…
Hän pisti jo kättään poistuville jäähyväisiksi. Mutta vielä tuokion hän viivähdytti toverin kämmentä ja lisäsi:
— Mutta muista: isältä salaa … aivan salaa!