Heinon piti itsensä jonkun päivän perästä lähteä muutamassa Ulvilan venheessä, joka oli tuonut maalaistavaroita Turkuun, purjehtimaan pohjoiseen, ja jatkaa sieltä jalan omiin teinipitäjiinsä, ja hän palasi nyt yksin verkalleen helteistä maantietä myöten kaupunkiin takaisin. Sillan yli astuttuaan kankurin ilotonta mökkiä kohti näki hän siinä sillan korvassa, törmällä, ryhmän mustapintaisia, vanuketukkaisia miehiä ja naisia liassa loikovan. Kaupungin joutokansaa oli siihen ryhmittynyt katsomaan noita outoja, vierasrotuisia, kiertäviä ihmisiä, joita nyt ensi kerran Suomessa nähtiin ja joilla oli siinä hyvät markkinat, kun he temppujaan tehden taikauskoisten ihmisten käsiin katsoivat ja heille heidän vastaisia kohtaloitaan ennustelivat. Uteliaana astui Heinokin lähemmäs ja jo livahdutti hänkin äyrisen mustalaisakan massiin ja ojensi kätensä noidan tutkittavaksi.
— Kiemurainen kulku, — niin taikuri hoki — monta mutkaa matkassa. Itse onnesi mestaat — itse sen sepitätkin ja itse suvullesi uran avaat — pitkän radan, jyrkän radan…
Heino käveli edelleen, hymähdellen itsekseen akan ennustuksille. Itse hän kyllä onnensa sepittää, sen hän oli jo alulle pannut, mutta miksipä hän sen itse mestaisi! Ei, loruja laverti akka; piispan suosiossa pysyen aikoi hän sitä onneaan aina vain sepittää ja yhä ylemmäs kiivetä alkamallaan taipaleella. Ei hän aikonutkaan jäädä maalaispapiksi erämaan laitaan, niinkuin piispa kerran oli kuvaillut — ei, edemmäs ja ylemmäs hän aikoi pyrkiä, pyrkiä niitä samoja teitä myöten, joita Olavi-maisteri oli kulkenut ja joista hän niin houkuttelevasti oli kertonut. Sen tien ovat muutkin kulkeneet, miksei hänkin! — Niin hän siinä yksin kävellessään rohkeana suunnitteli, ja innostuen niistä mietteistään hän huiskaisi kädellään ja huudahti:
— Sinne, kauas ja korkealle!
VII. KOVASSA ON KORVEN LEIPÄ.
Ei ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla hänen muokatessaan Mustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan säälimättä hän oli kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt vinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta oli säästetyiksi saanut. Mutta kitsaasti palkitsivat näinä vuosina hänen vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra laiholle laihasta maasta, ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna väijyi sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon sinä syksynä, jolloin ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi vieraillut Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, elleivät erämiesten kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi ehtineet hyvään apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä hyytään samoille halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon laidasta vielä vihantia teriä, ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat samaa tuhoa ylemmillekin rinteille. Siksi oli Tuomas-isäntä kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppeineen Mustanahon ylälaitaan, siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikkei se vielä aivan kystäkään ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun päivänä ensimmäisiä vaaleankellertäviä kuhilaita riviin. Kahden he vain siellä raatoivat, vähiin oli näet viime vuonna supistunut työväki Karmalasta. Poissa oli Erä-ukko lehtoja kiertämästä, poissa Enni-tyttö viljapellolla visertämästä, poissa Heino-heittiö, — hänen nimeään ei suvainnut Tuomas-isäntä mainittavankaan Karmalan pihoilla eikä halmeilla. Ja äsken oli Laurikin lähtenyt pitkille pyyntimatkoille, lähtenyt viemään lehmää Vilpun uudismökkiin Kihoskosken rannalle ja samalla parin, kolmen toverin kanssa keräämään salolta syysnahkoja ja särvintä. Yksin liikkui surumielinen emäntä pirtissä ja pihalla taloustöissään, kahden raatoivat Tuomaat ulkotöissä, äänettöminä ja vakavina niinkuin ainakin.
Mutta jo seisahdutti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin kuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin heristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäisi:
— Mitä kuuntelet — askeleitako?
— Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei kuulu enää mitään.
— Ettei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta hiehon repi.