— Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan…
Ei kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista lauluaan, ja yksinäinen leppälintu piipitti orpona norossa. Taas painautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäisi taas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja, joita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet. Se tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista tässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon pystyssä pitää… Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla sitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi saatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin sadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki vilua vastaan tapella kuin savolaisia … eivätpähän ole erämiehetkään tänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi viime kesänä sinne liian monta… Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin armon antaa … siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden sinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se olisi taas talven leipä tiedossa, vaikkei kylvö suurta ollut, — olisi … kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!
Vihaisesti puraisi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle kohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime kesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen, jäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti tuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen, pani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja ilkkui sitten pois soutaessaan… Niiden määriä ei tiedä kukaan, lisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti; voudit taitavat ottaa, minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä… Monet niillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi, — mistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen vouti hyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja panee sille minkä hinnan ilkeää, — ja punnita herra kyllä ilkeää, kun saa punnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman osasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt, naapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy muka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin ottamaan rupee, ja minkäs teet, — katsele vain, kun se talven varasi tyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan… Tämä oli se katkera muisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon hänen ajatuksensa aina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään lähteneet: raada, raada, muille raadat, itse nälkää näet! Vielähän siitä selviää metsän kontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen, mutta verokarhusta et selviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu, silloin on tullut tuho. Siksipä juuri isä-Tuomaan sydän nytkähti, aina kun hän näki poikansa, jolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan jäävän. Sillä jos ahon rinteeltä, kylänpolulta, askeleita kuului, niin silloin sen tiesi, että vieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras tervetullut Karmalaan, sillä tavallisestipa se oli joku kantomies, jos ei itse Hollolan vouti, niin joku hänen rästimiehiään, taikka papin kymmenysten perijä tai tuomarinkappain kantaja, — aina se kavensi talon laihoja varoja. Mutta taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten ohran keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken, askeleita oli kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla olivat vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon rinteeltä, isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.
— Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten lähenevää töminää.
— Kun olisi saatu yksikin riihi puiduksi, niin olisi siemenviljan vaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. — Nyt taas pahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko halme on leikattu ja puitu.
— Mutta jospa eivät olekaan tulijat vouteja?
— Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.
Niin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin piiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne myöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät, kopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle, — eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Mutta apeina he ajattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.
Jo kuului vieras tervehtivän … ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen isä-Tuomas heti tunsi. Vieras oli kai joku hänen renkejään. Murahdettuaan lyhyen "jumal-antakoon" jatkoi hän edelleen työtään. Vieraita oli kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja olivat, tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja hartioillaan väljä herrasviitta. Pian jo vieraista toinen kysyi:
— Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?