Hyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että nyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän työstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein veräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta tyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän odotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä käskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, — kahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Mutta mikä ihme … eipä ollutkaan niillä nyt vanhoja tapojansa! Mahtoivat olla uusia miehiä, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:
— Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi talven varalta?
Ei ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen epäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lienee nyt oikein mielessä, eikä hän vastannut mitään. Mutta vieraista taas toinen jatkoi:
— Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?
Jo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:
— Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!
Veräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:
— Halla vei viime vuoden sadon.
— Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. — Minkä jättänee nytkään!
Mutta vieras veräjältä puhui sävyisästi: