— Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja raastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti enää liikoja ottaa…
Suu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta, hölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään, ja vasta kotvasen kuluttua sai isä hämmästyneenä kysyneeksi:
— Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?
Veräjän luona seisova mies pudisteli päätään, eivätkä pellolla olijat huomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:
— Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä voudit ovat liikoja perineet.
Se oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea todeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:
— Keitä te sitten olette?
— Me ollaan tarkastusmiehiä… Vähän pyörähteli leuka viittaniekalla nyt hänen puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon äkkikysymykseen vastata. — Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston Ruotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus on talonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja huojennettaviksi, ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. — Ja ikäänkuin vielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän pergamentin, jossa oli paljon kirjoitusta. — Tässä näette ruunun sinetin…
Tuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta hän ei mitään ymmärtänyt. Mutta hän tunsi taas verensä sulavan, ja hän rupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin sentään oikeutta ja armoa. Ja viittaniekka virkkoi rohkaisevana:
— Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me sinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, — enempää ei saa vouti enää periä.