— Niin, käykää taloksi! — Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä Tuomaasta. Vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto hänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys uskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset, kovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien elämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle Päijänteen talonpoikainkin puolesta, — ne ovat siis tehonneet … onpa se toki herrallakin herra, turvattomallakin Jumala!
Siitä päivästi tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan tupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa perästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitassa oli, vieläpä pistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin. Ja iloisena teki tuo muuten raskasmielinen emäntä työtä käskettyä, häneltäkin näkyi nyt kerran luonto vähän lauhkeammaksi sulaneen. Ei tiennyt isäntä, että tuo luvattu verohelpotus ei ollut sitä keventymistä aiheuttanut, eipä aavistanut, ettei hänen emäntänsä uskonut vieraittensa olevan ihan niitä, joiksi he itsensä sanoivat. Toinen vieraista oli vain ometan ovella salaa emännän kouraan pistänyt pienen tuohikäärön ja suihkaissut hänen korvaansa lyhyet terveiset, ja niistä se oli ilo nyt tullut umpimielisen naisen raskaaseen katseeseen, niiden palkaksi hän nyt piirakkaat paistoi ja vieraille vierrettä kantoi.
Paisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä Karmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu mieli, hän raatoi nyt iloisesti ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin innoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla taas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran halmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään, — ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on kuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan; ruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle antaneet kirjan, jota on voudinkin toteltava… Ei uskonut naapurin isäntä, Suopellon Sipi, silmiään, kun hän nyt eräänä päivänä Karmalaan tuli ja näki siellä vilkkaat miehet, jotka puheliaina vastaan astuivat. Hän oli huolet mielessään tullut puhumaan siitä taloudellisesta hädästä, johon tuo viimeinen halla taas oli koko seutukunnan painanut, tullut neuvottelemaan, että vieläköhän olisi lähdettävä syyspyyntiin kalajärville, sillä hän ei ymmärtänyt, miten nyt muuten talven yli päästään. Mutta siitä hädästä ei Karmalan Tuomas tiennyt mitään, reippaana hän naapuriaankin rohkaisi, kertoen hänelle vieraittensa käynnistä ja veronhuojennuksesta.
— Ihmeellisiä taikureita ne vieraat ovat olleet! tuumaili Suopelto, nähdessään emännänkin nyt entistä ketterämpänä sillalla liikkuvan. Mutta hän ei ruotumiehenä tahtonut paljastaa tietämättömyyttään eikä ruvennut senvuoksi epäilemäänkään. Mutta Tuomas pirteänä tiukkasi:
— Mitä taikureita, oikeahan heillä oli asia, onhan se toki vielä maassa hallitus! —
Viikkokausi, toista, niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin, leikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo ensimmäiset aumat riiheen. Paljoahan siitä ei tullut puhdasta viljaa, mutta tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen riihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet, ja poika ajoi juuri halmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivumaan, sillaikaa kuin isä tuon edellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville, jotta jo illaksi valmistuisi makea uudispuuro, — pitkään olikin näet kalaruoilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa ääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:
— Voudin venhe laski rantaan!
— Kenen, kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.
— Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.
Isäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet, sulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja läksivät suoraan suuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Mutta Tuomaspa ei hätääntynyt.