— Nytpä tulkoot, virkkoi hän. — Nytpä tiedämme, minkä verran heille veroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.
Ja jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui ja tapansa mukaan ärjymään kävi:
— Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.
— Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein pilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jota hän povellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin vaatimasta.
— Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, mörähti vouti. — Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto, sen tiennet.
Mutta Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:
— Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.
— Meilläkö oikeus ottaa…?
— Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, älä yritäkään meitä säikyttää. — Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja voudinrengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään, hän tiukemmin virkkoi: — Älä koske siihen hevoseen, ne eivät enää olekaan teidän retusteltavinanne!
— Hä, eivätkö ole…!