Julmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain vastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäisi luokin längistä ja viskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:
— Niskoittelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!
Mutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:
— Älä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin! Luulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun elämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, mutta emme kahmaloakaan enempää kuin kulttikirjassa sanotaan.
Vouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:
— Missä kirjassa?
— Tässä! — Tuomas kaivoi nyt poveltaan "tarkastajilta" saamansa kuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta tämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen paloiksi repäistessään ja karjaisi nyt täydeltä kurkulta:
— Siinä kuittisi — kulkurien kujeita! Suori aitalle kaivamaan esiin jyväsi ja voisi, mutta niskoittelemisestasi saatkin nyt maksaa kaksinkertaisen veron, jotta vastakin muistat, mitä meillä on oikeus ottaa. — Ja rengeilleen hän virkkoi: — Siinähän on täysi jyväsäkki, kantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!
Mutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt sitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti siitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhoilta muistoiltaan ärjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin kalliiseen säkkiinsä, jossa oli perheen ensimmäinen uudisvilja, sen ainoa puhdas leipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:
— Sitä säkkiä ei liikuteta. Revit ruununmiesten verokuitin, siitä vielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä talosta, niinkuin ennen, siitä minä…