Mutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut viittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevän talonpojan hartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan selkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen riihimekko. Ja sillä välin pauhasi kiukustunut veronkantaja:
— Irti minä pölytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä talonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta veroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka, niin ruumeniksi survokaa sen luut! — Ja nyt aitalle nahkoja ja haukia hakemaan ja mitan täytyy tulla täyteen!
Siinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun voudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät hänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän katseli vain tylsästi, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja sieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja ilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin hartioin sitä raastoa äärestä katsomaan, oli hänellä vain yksi tunne: hän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa… Hänen sydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut tunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja kun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä kuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan pihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi Tuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta nyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo poika-Tuomastakin peloitti.
— Ne pieksivät minut omalla pihallani, — niin puhui hän harvakseen, — se löyly ei minusta enää lähde!
Eikä se uusi lieska kyrmyniskaisen Tuomaan silmästä enää sammunutkaan. Hänen raskas luontonsa oli nyt heilahtanut saranoiltaan pois, eikä hän tahtomallakaan sitä enää tasapainoon saanut. Monta kertaa hän tapasi nyt tämän päivän jälkeen itsensä työnsä äärestä joutilaana seisomasta ja uhman mietteitä hautomasta, — hän, joka ei ennen koskaan sallinut poikainsakaan työn keskestä miettimään jäädä! Ja kun Suopellon Sipi ja muut miehet, joilta vouti niinikään taas armottomasti oli veroja ryöstänyt, hänelle kertoivat, että nuo veronhelpottajat olivat todella olleetkin kujeilevia teinejä, jotka jostakin aatelistalosta olivat saaneet vaateapuna vanhan ritariviitan ja sulkahatun ja jotka talonpoikain mieliksi olivat syrjäkylillä monessa paikassa sen saman juttunsa jutelleet, niin ei hän heitä ollenkaan uskonut. Hän piti siitä asiasta oman päänsä eikä siitä ensinkään keskustelemaan antautunut. Mutta kun miesten kesken muuten väiteltiin liioista veroista, jotka Turun itara linnanherra Hannu Kröpelin oli moninkertaisiksi nostanut, ja joita vouti vielä tunnottomasti lisäili, niin silloin ei Karmalan Tuomaskaan enää niinkuin ennen tuppisuuna miesten piirissä istunut, vaan laski kiihkeänä ilmoille koko patoutuneen katkeruutensa ja puhui harvakseen, mutta voimakkaasti:
— Mikä tulee tästä lopuksi? Pusket kivikkoahoa koko miehuutesi voimalla, raadat kuin henkesi kaupalla kesät ja talvet ja tappelet hallan ja kontion kanssa. Mutta sittenkin: tyhjä on aittasi, syö perheinesi petäjätä, vouti vie kaikki! Kenelle raadat, kenen puolesta pusket!
Ja kylän miehet myönsivät hänen ilmeisiä tosia vaikeroivan. Jo nyt syksystä olivat petäjähuhmaret käynnissä kaikissa taloissa, eikä kukaan tiennyt, miten talven yli päästään. Tuskamielellä säesti Suopellon Sipikin Tuomaan valitusta, virkkaen:
— Kuolema on edessä täällä rintamailla, nälkä tuo taudit mukanaan, ruttokin on ruvennut taas liikkumaan. Mutta minkäs teet? Valitat, ei sinua kukaan kuuntele, väistät verottajaa, se perii verosi toisilta, ja kaikilla on sama hätä! Ei ole armoa missään…
Tällainen oli mieliala hallaöiden ja voudinretkien jälkeen pitkin koko Hämeen pohjoisen rintamaan asutusta. Eivätpä tienneet ne nuoret teinit, jotka kujeillessaan olivat sydänmaan talonpojille väläytelleet toiveita veronhelpotuksesta, kuinka äärettömän tulenarkaan kohtaan he olivat koskeneet, eivät tienneet, minkä pohjattoman pettymyksen he olivat korven raatajain rintoihin ajaneet, kun nämä taas havaitsivat perättömiksi tuon kauniin unelman. Eivätkä he tienneet, että se kipuna, jonka he vallattomuuksissaan olivat epätoivoisiin mieliin heittäneet, sinne jäikin kytemään ja että sillä kipunalla oli ääretön syttymisvoima ja sytyttämiskyky. —
Karmalan tuvassa oli toivottu, että kun Lauri palaa pitkältä pyyntimatkaltaan, niin hän tuo taas niinkuin viime syksynä sieltä erämailta runsaan elämisen avun, jonka varassa toki talvi kestetään, — isä-Tuomaskin sitä miltei häveten ajatteli. Lauri palasikin eristä jo pikemmin kuin oli odotettukaan huolten painamaan kotiinsa, mutta laiha oli tällä kertaa hänen laukkunsa, eikä kuulunut nyt saaliita saloonkaan kasatun. Eikä hän palannut erämaista yksin. Enni ja Vilppu astuivat hänen perässään Karmalan veräjästä pihalle, astuivat vakavina, harvapuheisina, kuin surun murtamina vanhuksina. Poissa oli veitikka-hymy nuoren Ennin pehmeiltä tytönkasvoilta ja tuvan penkille ehdittyään hän ilmi itkuun herahti. Poissa olivat veret Vilpunkin poskilta ja hilpeys vilkkaasta silmästä. Ääneti hän nyt jousensa naulaan ripusti ja oven suuhun istui, päätään kumarassa kiikuttaen. Ja kun talonväki kysymään kävi, miksi he olivat saunansa jättäneet, vastasi hän vain enempää selittämättä: