— Savolaiset polttivat saunan!
Kotiväen oli senvuoksi ensiksi tulokkaille omat masentavat kuulumisensa kerrottava. Ääneti, neuvottomina istuivat erämiehet, kuullessaan, miten huutava hätä täälläkin oli joka talon ovella. Mutta kun puolenpäivän tienoissa Suopellon vanhukset saapuivat Karmalaan eräuutisia kuulemaan ja ryhtyivät kyselemään tarkempia tietoja siitä savolaisten käynnistä, silloin hypähti äkkiä Vilppu suoraksi rahiltaan, astui Ennin luo ja virkkoi:
— Ei ole minulla nyt mielen rauhaa jäädä tänne tupaan loikomaan, köyhyys on täällä ja suru niinkuin meilläkin. Soudan jo heti Päijänteen yli Jämsän joelle, entisille asuintiloilleni, katsomaan, olisiko siellä elämisestä parempaa tietoa. Jää sinä tänne, täältä sinut haen!
Hän pyysi isännältä pikkuvenheen lainaksi ja läksi niin enemmittä puheitta yksin soutamaan syksyiselle selälle. Yksin jäi Enni törmälle poistuvaa venhettä katsomaan, ja kun se oli huvennut saarten taa, notkahti hän sateiselle törmälle istumaan, ja taas sulivat itkuun turvonneet silmät.
Mutta sisällä tuvassa tiedusteli Suopellon Sipi sillä välin yhä tiukemmin Laurilta noita erämaan kuulumisia, savolaisten vierailua, korven kahakkaa, — kaikki näet arvasivat siellä taas kahakan tapahtuneen. Ja kotvasen kuluttua kävikin Lauri kertomaan:
— Iloisina elivät vielä Tuiran väet siellä piilopirtissään Kihoskosken poimukassa, kun meitä neljä pyyntimiestä sinne saapui; sitä iloisempana meitä Ennikin tervehti, kun me hänelle lehmän toimme. Sen tarpeessa hän juuri olikin, kun oli kevätkesällä lapsen saanut…
— Lapsen, missä se nyt on? kysyivät uteliaina kuuntelijat.
— Kuollut on, kolmikuisena… Siitä pojastaanhan niillä silloin iso oli ilo, siitä nyt suru on suuri. Onni tuntui tuvassa asuvan. Tuiralla oli hyvät pyyntimaat ja lohivedet siinä ihan pirttinsä äärellä, sievoisen kaskenkin hän oli sinne kaatanut, ei ollut hätää mitään. Ja joukolla me nyt siellä eränpyynnissä kuljettiin, runsaasti saalista joka päivä tuotiin tupaan.
— Ettekä savolaisista tienneet mitään?
— Emme mitään, aina siihen asti, kun tässä viime viikolla eräänä päivänä arvasimme vieraan maillemme tulleen. Koirat tapasivat kontion siellä Perkuvaaran kaltaalla, ja viiden miehen voimalla painuimme kauas salolle metsän kuningasta ajamaan. Iltaan asti ajoimme, — silloin iski Ilvesmäen nuoli sen lapaan, ja keihäillä me siihen noroon vihdoin karhun kellistimme. Siinä olivat silloin koiratkin kaikki ääressä, Vilpun Halli vain oli poissa. Arvelimme kontion käpälällään sen runnelleen, mutta jo silloin Vilppu vainusi pahaa, siksi taitavaksi hän toverinsa tunsi… Saaliin nyljettyämme läksimme illan suussa astumaan kotiin päin, yöpyäksemme ylemmälle kankaalle muutaman lahden perukkaan. Mutta juuri kun siihen kankaalle saavuimme, niin siinä olikin sammalaukealla Halli — vainajana. Ei ollut sitä surmannut kontion käpälä, nuolen sen rinnasta löysimme.