— No älähän tuota itke. Minkä sille välttämättömyydelle mahtaa?
— Välttämättömyydelle!
— Niin. Miksi kerran rupesi kapakkaenkeliksi?
— Miksi lie ruvennut. Mutta säälittää hän minua kumminkin.
Mutta Anni juoksi pöydästä pöytään, mihin häntä milloinkin huudettiin, ja sulatti ääneti kaikkia niitä kompia, joita yön kuluessa yhä raaempina laskettiin. Hänen velvollisuutensa oli palvella ja miellyttää. Hän oli näet se syötti, joka paljon veti vieraita Hellaaseen ja suurensi siten kapakan tuloja, mutta sentähden häneen pitikin kaikilla luonnollisesti olla yhtäläiset oikeudet. Toisinaan hän kumminkin aina pyörähti ikäänkuin levähtämään Juhanan ja Eljaan pöytään ja siinä haastettiin yhtä ja toista. Ja hellytti hän siinä niin Eljaan nuoren sydämen, että tämä kohta ei enää tyttöä ainoastaan säälinyt. Mutta kateellisina toiset tiheään komensivat Annia muualle, ja ivaa ei säästetty enkelin pakopaikasta.
— Jokohan noustaan, sanoi Juhani katsellen kelloaan. Kahta se jo kävi.
— Hennotko lähteä?
Tuntuihan se vähän vastenmieliseltä Eljaasta nyt näin lämpimiltään paeta pois. Mutta kun muutamia muitakin jo nousi lähteäkseen, ryyppäsi Eljaskin lasinsa pohjaan, heitti hyvästit ja ehätti toisten jälkeen.
— Käykää pian taas, huusi tyttö silmää iskien.
Kun joukko pääsi raittiiseen ulkoilmaan, hengitettiin täysin keuhkoin ja kaupunkiin alettiin astella leikkiä laskien.
— Pyörällepä taisi tyttö kiertää Eljaalta pään, ilveili vanhemmista yksi.