— No on niitä noita suomalaisiakin kansoja jos minkä nimellisiä, ja useimmat ne vielä elävät syvässä tiedottomuudessa, kolkossa pimeydessä.
— Pimeyteen tästä taidamme jäädä kohta mekin, jos ei matami tuo lamppuja, virkkoi hetkisen kuluttua Juhana ja nosti säärensäkin sohvalle.
— Ja niin ne ovat hajallaankin, silvotut ja heitetyt kuin akanat tuuleen. »Ei Aunus, Vepsä tunne, kusta Eestein kulkevi tie…»
— Mutta minä tunnen, että minun tieni kohta kulkee tupakan hakuun, mistä häntä saaneekin näin pyhäpäivänä.
— Sinulla ne on aina nuo tupakkisi!
— Kuinkas muuten. Lähdetäänkö kävelemään?
— Kävelemään. Siinä lanttastessa se aika tärväypi.
— Aika se sultakin! Haaveiletko siinä sunnuntai-iltana Aunustasi vai et, — ykskaikki! Ei se sinua kauas potkaise.
— Hyvä se on niitäkin tuntea, ja välttämätön.
— Välttämätönkö sinun on hapuilla sieltä täältä ja sotkea yhteen tukkuun hebreat, virot, filosofiat ja Aunukset? Mikä niistä sitten syntyy? Lue sinä Eljas kreikan kielioppiasi arkipäivinä, käännä Homerosta ja mene tentteeraamaan. Hapuilee kuin sokea!