— Kun tapaisin eheimmät kalossit vähimmällä vaivalla!
— Kavahda vilppiä, mutta pidä puolesi. — Ota avaimesi taskuun.
Siitä laskeusivat serkukset väitellen keskikaupunkia kohden ja hämmentyivät pian siihen ihmisvirtaan, joka siellä aina ja sunnuntai-iltoina etenkin tulvailee.
Juhana oli serkkuaan paria vuotta vanhempi ja vuotta vanhempi ylioppilaana. Yhdessä olivat he lapsuutensa ajat viettäneet, vuoroin leikkineet kummankin kodissa, naapuripitäjissä kaukana pohjan perillä, onkineet harria koskista ja saloilla ampuneet metsän viljaa. Muokkautuneet sitten koulukaupungissa ja miehistyneet. Erilaiset olivat heidän luonteensa, mutta hyvin he silti yhteen sopivat. Juhana oli vakava, miettiväinen, hitaampi mies, joten oli aina ollut sieluna leikissä ja todessa Eljaan tulisempi luonne ja elävämpi mielikuvitus. Jospa toverit toisinaan pilkkasivatkin hidaskielisen, jäykän Juhon juroutta, niin yhtä usein joutui Eljaan ajattelemattomuus saman naurun alaiseksi.
Lahjakkaampi tosin ja vilkkaampi oli Eljas, puhua parpatti paljon, puuta jos heinääkin, aikoi suuria ja haaveksi kaikenlaista, jota 18-vuotiaaseen, toivorikkaaseen päähän mahtuu. Juhana taas kun milloin sai sanoneeksi sanan, niin se sattui paikalleen.
Ja niin he astelivat nyt pitkin esplanaadia, jonne tunkeutumisen halu aina on viekoitellut taajan joukon joutilaita. Siinä heidän edellään luovivat juuri Lassi ja Antti, ja pian he nämä ehättivät.
Lassi, joka, vaikka ensivuotias hänkin, jo hyvin oli ottanut oloihin perehtyäkseen, selitti juuri Antille, hiljaiselle miehelle, eilisiltaista retkeään, asetellen ehtimiseen rillejään, jotka eivät tahtoneet koskaan pysyä siinä nykerönenällä eikä suojella punoittavia silmiä.
— Kun minä eilen illalla palasin labbiksesta, tapasin aasiksen kohdalla Supiksen, ja niin me laskeusimme tänne espikselle, jossa oli mahoton hyvä piikis. Mutta me mentiin studikselle suoraan Hudista tapaamaan ja jäimme sinne pariksi tunniksi, kunnes ajoimme Kaisikseen…
— Mitä se Lassi valehtelee siinä? Eljas löi Lassia olalle, niin että rillit taaskin tipahtivat.
— So! enkä valehtele. Ka terve, tekö siinä olette?