— Mihin ne serkukset semmoista kyytiä viiltää joukkojen halki? kysyi
Antti.
— Tupakan ostoon vain. No, kääntykää tänne, kävelemään.
— En minä viitsi. Kotiin pitäisi jo joutua lukemaan, selitti Lassi.
— Hillitse sinäkin jo tuo lukuintosi, lähteehän se henki vähemmälläkin. — Eljas otti häntä käsikynkästä, ja niin sitä mentiin. — Eihän tässä katuakaan saa sulkea.
— Eipä sitä joutaisi. Tupakkaa sitä pitäisi sentään minunkin saada.
Mutta sitten me painamme kotiin suoraan Antin kanssa.
— Tietenkin, vakuutti tämä.
Hiukan tyhmänä olivat koulutoverit pitäneet Lassia, vaikka ei hän itse sitä suinkaan uskonut. Sekavat ja omituiset olivat hänen tuumansa aina olleet, ja hauska oli toisten usein ollut käyttää hyväkseen hänen herkkätuntoisuuttaan ja helposti syttyvää innostustaan. Mutta Helsingissä häntä olisi luullut ihan toiseksi mieheksi, semmoisella varmuudella ja ainakin näennäisellä itsenäisyydellä hän käyttäytyi. Rahaa oli hänellä paljon, ja se hänet pian saattoi vanhempain tuttavuuteen, sillä ei se Lassista niin tarkkaa ollut, vaikka hän joskus saikin maksaa muutaman markan enemmän kuin toiset — hienossa seurassa. Olihan sitä, ja toista tuli. Mutta seuraavana päivänä oli hän pennistä kitsas.
— Eipä sitä nyt tupakkaa taida saada muualta kuin ylioppilashuoneelta, virkkoi Juhana, kun Aleksanterinkadulle laskeuduttiin.
— Hiisi, siellä maksaa puntti kymmentä penniä enemmän kuin muualla, valitti Lassi. Hän muisti eilistä iltaa.
Mutta kun tultiin siihen kadun käänteeseen, joka ikäänkuin väkisin vetää mukaansa, niin pistäydyttiin »taloon».