— Terveeksi sitten. Me menemme Hellaaseen.
Lukusalissa oli kamalan hiljaista. Parikymmentä miestä siellä istui pitkin sohvia, millä kädessään mikin sanoma, jota ainakin oli lukevinaan. Mutta vuoron päältä he haukottelivat. Pari himmeätä kaasuliekkiä valaisi tuota isoa huonetta, jossa vain joku rykäisy tahi käännetyn lehden kahina katkaisi äänettömyyden.
Juhana sieppasi sieltä pöydältä lehden käteensä ja alkoi lukea. Mutta kuivilta ne tuntuivat nyt nuo Fliegende Blätterinkin sukkeluudet, kuvat rumia, eikä hän viitsinyt seurata tekstiä, että mistä siinä oikeastaan puhuttiin ja ilveiltiin. Hän sytytti tupakan, veteli siitä sakeita haikuja ja tuumaili.
— Olisikohan pitänyt lähteä poikain kanssa Hellaaseen? Kovin tuo on täälläkin kuivaa. Mutta joutavaa se on, jos sielläkin juonti tulee: rahaa menee ja aikaa. Lähtisikö tästä teatteriin? Vai pitäisiköhän sitä käydä tädin talossa; eihän siihen kyllä pakkoa ole, vaan saisihan tuolla käydä, kun ne kumminkin odottavat. Siellä kai se on taas Juliakin; sukuja miten lie isännälle, koska tuo siellä on aina sunnuntaisin. — Laihaksi kirjurimamselliksi sitä Eljas sätti: mikäs se onkaan muu! Mutta koreanlaiset sillä on silmät. — Kun sille olisi koskaan mitä sanomista, — ja yhtä tuppisuuna se on hänkin. — Hiisi kun haukotuttaa! Saisihan tuonne lähteä arkkitehdille, mitäpä täälläkään viisastuu.
Kello kävi seitsemättä. Se alkoi olla jo sopiva aika lähteä, — jos lähteä viitsisi. Juhana katseli vielä pöydälle, että olisiko tuolla ollut jokin lehti, jota olisi kannattanut silmäillä. Eikä ollut. Vielä tähysteli hän miehiä, jotka siinä loikoilivat lehtiään lukien, olisiko sattunut tuttavaa, jonka seuraan lyöttäytyisi. Ei ollut. Kaikki olivat ne juron ja pahantuulisen näköisiä, ja Juhana jo arveli, jotta ei niillä kaikilla toki taida olla tätiäkään kaupungissa, eikä tädin luona kirjurimamsellia, laihaakaan.
Juhana viskasi takin ylleen ja läksi. Kiireenlaisesti hän asteli, suoraan tunki kansanvirran halki esplanaadille ja alkoi nousta vastamaata Kasarminkadulle. — Se oli aika jo lähteä, jos ensinkään mieli, — ja saattoihan tuolla käydä.
Arkkitehdissä oli eräitä muitakin vieraita, ja Juhana vetäytyi, käteltyään kaikkia järjestään, nurkkaan istumaan. Täti häntä siinä vähän puhutteli, kysyi oliko kirjettä tullut kotoa ja miten siellä jaksettiin. Arkkitehti tarjosi tupakkaa, kehoitti ottamaan ja kääntyi taas toisia vieraita puhuttelemaan. Poika, kuusivuotias, perheen esikoinen, pinkeissä pöksyissä ja tukka silmille kammattuna, komennettiin tervehtimään, ja komeasti hän jalalla raapasikin.
Siinä toisessa nurkassa se istui Julia, selaillen albumia, jota Juhana oli ennen nähnyt hänen jo ainakin kymmenen kertaa selailevan. — Eihän tuo nyt ollut niin hemmetin laiha. — Juhanasta oli hän tavallisessa lihassa, ja minkä se sille osasi, että täytyi kirjoittelemisella tienata, konttoristina olla, — köyhä tyttö.
Silleen olivat he arkkitehdissä jo useana pyhäiltana istuneet, — eri nurkissa. Mutta nyt Juhanalle pisti päähän, että mitähän jos menisi tyttöä kerran puhuttelemaan, kun hänkin noin yksin istui muista erillään. Ei taida viitsiä, ajatteli hän toisakseen, mitäpä tuolle olisi sanomistakaan. Mutta siinä mietittyään hyvän aikaa nousi hän äkkiä, kulki poikki lattian pitkin askelin ja asettui tytön tuolin taakse. Siinä se yhä albumista katseli kukkaiskortteja.
— Voisipa tuo olla niinkuin minunkin antamani, sanoi hän eräästä, jota
Julia juuri piti kädessään.