— Miten se voisi olla, kun se on minun antamani?
— Ilman vain noista alkukirjaimista päättäen. J.K. kun on näettesen.
— Ovatko teidänkin alkukirjaimenne J.K.?
Olivathan ne. Kovin se olikin hullusti sattunut. Ja siitä sitä vähitellen puhetta punousi. Juhana löysi tuolinkin siitä lähitienoilta, ja kun siihen teevettä kannettiin, niin oikein se hyvältä tuntui. Aina hetken kuluttua toinen virkahti jotakin ja siihen taas toinen. Syysloasta, teattereista, mistä lie puhuttu, mutta sen verran siinä Juhana lämpesi, että olisi paikalla tahtonut Eljaalle todistaa, ettei Julia ollut vähääkään liian laiha. Ja siltä se näytti kuin olisi tyttökin jo hyvillä mielin silmäillyt Juhanan rehelliseen naamaan.
Ilta kului paljoa pikemmin kuin tavallisesti. Kun poislähdön aika tuli, tarjousi Juhana saattamaan Juliaa kotiin. Tuommoista ei ollut koskaan ennen tapahtunut, ja oikein ihmeellä katseli arkkitehdin rouva, että mikä nyt oli mennyt hänen sisarensa poikaan, kun kohteliaaksi rupesi.
Ja hän saattoi Julian kotiin, Malminkadulle, ja siinä kättä paiskattiin. Eikä nyt Juhanan tehnyt mieli yksin kotiin kävellä. Tuntui niin keveältä, raitis oli ilmakin. Harmitti vain, ettei ollut ennen tullut puhelluksi tuon tytön kanssa, olisi monesti ollut hauskempi tädin luona. — Niin, mihinkä hän nyt astelisikaan. Ei Eljas tietenkään vielä ole Hellaasta palannut, — mitenhän olisi, jos lähtisi noutamaan pojan sieltä. — Ja sinnepäin kääntyi Juhana, se Malminkatu kun olikin vähän tullin puolessa.
Siellä Hellaassa ne istuivat, Eljas, Antti ja aivan etupäässä Lassi, joka ei ollut aikonut sisään mennä.
Iloiseksi oli mennyt Annin katse, kun heidän tulevan näki. Sydän se näet on kapakkatytölläkin, nuorella varsinkin; Eljas oli pulska poika, ja häntä oli Anni muistellut N.S:n vuosipäivästä asti. Heti viivähtikin Anni sen pöydän tienoilla, johon vastatulijat olivat istahtaneet, ja alkoi juttelun.
Mutta muitakin istui siinä Hellaan salissa, juomispuuhissa. Ja kummakos, että istui. Useat näet juovat syyttäkin, mutta niitä on paljon syitäkin juomiseen, ja tuskinpa mikään maailmassa on niin monipuolista kuin viina. Iloinen juopi ilostaan, murheinen unhottaakseen surujaan. Rikas juopi — onhan sillä, mistä juoda, köyhä juopi osattomuutensa harmista. Terve juopi, koska jaksaa, sairas juopi päästäkseen hetkeksi kivuistaan. Vanha juopi nuortuakseen, nuori juopi — eihän hänkään ole Pekkoja pahempi. — Niinpä niitä oli nytkin Hellaassa miehiä, ylioppilaita, jotka jo toista vuorokautta joivat, ja aivan eri syistä. Toiset joivat, kun olivat läpäisseet tutkinnossa, toiset, koska olivat saaneet reput: syytä oli kumpaisillakin, ja yhtä reippaita olivat kaikki, sillä saman verta kuohui heidän kallossaan. Sitä he vain eivät voineet yksikään suvaita, että tyttö asettui tulokkaiden pöytään, ja riitaa he rupesivat näiden kanssa rakentamaan. Mutta kun toisista, siivommista eivät vastustaan löytäneet, pyöräyttivät toisaalle päin ja alkoivat heittäytyä tutuiksi. Saman hengen lapsia olivat olevinaan, kohta jo veljenmaljaa esittivät ja kuinka lie ollutkaan, — aiottuun puoleen olutpulloon ei Lassiltakaan juonti jäänyt. Pian kippaili hän syvässä ystävyydessä uusien veljien kanssa yksissä tuumin. Antti ei ollut sen luontoinen, että vastaan olisi pannut, ja Eljaalla oli niin mahdottoman paljon asioita tytön kanssa selvitettävinä, ettei joutanut toisten tuumiin paljon puuttumaan; siinä pöydän nurkalla he puhua parpattivat pitkin iltaa, ja kun Anni milloin toisaalle juoksuihinsa joudutti, seurasivat Eljaan silmät mielihyvällä hänen keveää sipsutustaan, kunnes tyttö taas tuli hänen tuolinsa viereen lirkuttamaan.
Tiheään toiset kilistelivät, ja yhäti se Eljaskin lämpeni. Jo oli tyttö saanut kertoneeksi hänelle historiansa, mutkattoman, lyhyen. Käsityöläisen tytär sanoi olevansa pienestä rantakaupungista. Laivaan oli siellä joutunut pari vuotta sitten ja kesällä jäänyt Helsinkiin, jossa oli ruvennut Hellaan kyökkiin ensiksi ja sitten tiskin taakse. Ei sanonut kapakkaelämän miellyttävän, mutta minkäpä sille teki. Ja oli se siinä Eljas näkevinään kyyneleenkin hänen kauniissa silmässään, ja silloin alkoi hän hautoa mielessään erästä tuumaa.