— Niin, kulta Anni, kuudelle te-teirinpaistia.
Täytyihän Annin kantaa sinne, mitä tilattiin, mutta ei hän näyttänyt paljon välittävän niistä Lassin mairittelusanoista. Semmoisia sai hän vieraitten suista kuulla joka ilta ja yö, eikä niillä hänelle ollut merkitystä. Toista oli hänen ohikulkiessaan aina katsahtaa Eljaan silmään ja panna poika vähän punehtumaan, ja omaa vertakin ne liikuttivat nuo kaksipuoliset katseet, hellänlaiset. Nuori tuo oli tyttökin, eikä vielä pahasti paatunut. — Juhana, joka janoihinsa oli jäänyt olutlasin juomaan, huomasi hyvin nuo väreet, mutta ei hän ollut milläänkään siitä: antaapa pojan heitellä silmäyksiä, ajatteli hän, koska ne näkyvät lankeavan noin hedelmälliseen maahan, viatontahan tuo vielä on. Kyllä se siitä herkiääkin, ja sitenhän tuo maailmaan tutustuu hänkin, ja maailman ranta se kouluttaa. Mutta huomisesta sitä täytyy työn tekoon…
— Huomennahan me Eljas alamme lukea uutta vauhtia.
— Huomisaamusta. Ja siitä tulee julma pänttäileminen tutkintoja varten. Mitä lyhimmässä ajassa niin paljon kuin suinkin!
— Kas niin, oletpa jo järki-ihmiseksi tullut yhtenä iltapuolena. Kuka sinut on niin vakuuttanut?
— Tuo tyttö.
— Kylläpä on viisas tyttö! Hänen luo pitäisi lähettää koko liuta ensivuotiaita.
— Ei se muille auta.
— No, no, älä kerskaile. — Mutta eiköhän jo lähdetä, että aamulla jaksetaan noustakin lukemaan.
Parasta se oli Eljaastakin, ja Antti olisi jo aikoja lähtenyt. Eljas meni tiskin puoleen, maksamaan ja tytölle hyvästit heittämään. Siinä sitä taas pakinoitiin muudan hetki. »Luottamisesta» ja »odottamisesta» kuuli Juhana, ihmeekseen siinä puhuttavan, mutta arveli, että tokiko tuo lie niin vaarallista. Sillävälin koetteli hän houkutella Lassiakin lähtemään, piloillaan vain, sillä näkihän sen, kuinka tämä siihen uuteen seuraansa oli kiintynyt.