— Sydämellinen kiitos! Ja kättä he puristivat kauan. — Semmoinen jalomielisyys juuri osoittaa kansamme parhaita ominaisuuksia, jotka sinussa niin kauniina näyttäytyvät. —
Inhotti se vähän Juhanaa kuulla tuommoista puhetta, kun vielä tunsi miehet ylpeiksi herraskeikareiksi, ruotsalaisiksi nokiksi. Lirkutellakseen rahoja herkkämieliseltä tyhmyriltä he luonnollisesti tuolleen heittäytyivät, ja toiset siinä nauraa virnistelivätkin selän takana, kun yksi aina Lassille puhetta piti. — Mutta kynikööt nyt, arveli Juhana, rahainsa vuoksihan tuo aina onkin niin lenko.
Jo se joutui vihdoin tiskin luota Eljaskin punottavan ja liikutetun näköisenä. Antti ja Juhanakin maksoivat, saivat takit päälleen ja kolmenkesken siitä lähdettiin. Mutta vielä jäi Eljas etehiseen tytölle lämmintä kättä paiskaamaan ja kuuluivat he siellä kuiskailevan:
— Mutta siihen asti ei suukkoakaan.
— Ei suukkoakaan.
III.
»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen tavun alussa oleva kova konsonantti k, t, p pehmenee…»
— Mutta sittenkin — neljä vuotta! — vähintäin se menee. — Taisipa olla liian äkkituuma. Kenties murtuu kumminkin kesken päätökseni, ehk'en sittenkään voi sitä täyttää. Neljä vuotta! Siinä ajassa voipi maailma jo kymmenesti pyörähtää nurin. — Ei niin! Minun täytyy olla luja, jäykkä, horjumaton. Minun täytyy tykkänään karaista itseni, ehdottomasti heittäytyä sen yrityksen palvelukseen, jonka täyttäminen kerran on tuova ikuista tyytyväisyyttä mieleeni — ja onnea toiselle, onnettomalle. Minä tahdon näyttää maailmalle, että löytyy siinä vielä jaloa alttiiksiantavaisuutta, puhtautta pyrinnöissä… Minä tahdon tehdä työtä…
»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen…»
Eljas istui nojautuneena kirjansa yli, suorieli rauhatonna sormin pitkiä suortuviaan ja antoi sitten käden jäädä lepäämään tuuheassa tukassa. Hartaasti hän näytti lukevan. Mutta kirjassa eivät ajatukset ottaneet pysyäkseen; vallattomina ne harhailivat, milloin kaukana tulevaisuudessa, milloin Hellaan huoneistoissa. Sunnuntai-iltaista kohtaustaan hän harkitsi, punnitsi tekemäänsä päätöstä.