Silloin se oli hänessä näet herännyt tuo ajatus, että pitäisi saada tyttö pois menehtymästä tuossa ummehtuneessa kapakkailmassa. Turmioonsahan se siellä varmasti kulki, — tunnettuahan se on semmoisten välttämätön kiertokulku ja loppupää. Vielä se ei ollut raukka pahasti paatunut, nuori oli vielä, ja — varmasti uskoi sen Eljas — viaton. Ja viehättävän kaunis hän oli. Hiukan lapsekkaat olivat vielä muodot, mutta jo hyvin pyörevät ja naiselliset. Käynti kepeä kuin keijukaisen, ei tuntunut siinä ensinkään kapakkanaisen tavallista, töksähtelevää väsymystä, ja varsi notkuili lanteiden paikoilta kuin tuulessa vesa. Ja voi niitä kasvoja, kun hän hymyili! Niinhän ne olivat kuin itse viattomin, puhtain sulous: veitikka vain asusti verevän posken kuopassa. — Eljas huokasi. — Juuri kauneutensahan oli Annin pahin vaara, sehän se juuri oli saattava hänet niin suuriin kiusauksiin, ettei niitä lapsiparka kauan jaksaisi vastustaa. Arka oli hän vielä hyvin, liiankin isäntäväen mielestä, mutta kauaksiko siitä apua. Tummahtava surumielisyys sielukkaan silmän nurkassa näyttikin todistavan, että tyttö itse kohtalonsa arvasi ja sitä suri.
Tuo se oli jo heti säälittänyt Eljaan hellää sydäntä; helppohan on tunteita painaa yhdeksäntoista vuotiaaseen. Ja säälin lisäksi tuli rakkaus: kauanko sen semmoisen sietää kaunista tyttöä silmästä silmään katsella! Tulisesti oli hänen tunteensa kiintyneet Anniin, ja hän vakuutti itselleen, että ne tunteet olivat puhtaimman lemmen. — »Mitäpä niistä», oli hän ensiksi ajatellut; kun rikas olisi, korjaisi pois tytön — nyt ei voi. Mutta miten lie puheltu ja keskusteltu siinä sunnuntai-iltana, — Eljas pikeysi yhä enemmän, ja päätti koettaa. Yhdeksäntoista vuotias, varaton ylioppilas, naurattihan se häntä itseäänkin. Mutta toisakseen ei naurattanut. Eikä hän yrittänytkään muuta, kuin saada tytön tuumaan suostumaan, luottamaan, häntä odottamaan, muuten pysyköön entisellään, vapaudessaan, — jos luopua tahtoo, niin menköön! Hän tahtoi vain koettaa, aikoi tehdä ankarasti työtä saadakseen pian jos kuin niukan toimeentulon — mutta silloin tyttö pois kapakasta! Eihän Eljas tahtonut sitoa itseään eikä muita sen kovemmin, — johan yrityskin tehdä jotakin hyvää on jalostava.
Anni oli ensi hetkestä Eljasta lempien silmäillyt. Mutta kun Eljas suoraan ja rohkeasti teki esityksensä, niin oli hän ensiksi pettyneen näköisenä naurahtanut, sitten katsellut epäilevästi, että saattoiko tuollakin olla viekkaat aikomukset, noin vilpittömän näköisellä. Mutta eihän hänellä voinut olla rumia aikeita, arveli hän toisakseen, kovin oli poika rehellinen ja viaton koko olennoltaan.
— Ja esitykseen se oli Anni suostunut, vaikka ei paljon sen toteutumiseen uskonut, siksi oli hänen järkensä liian terve. Mutta lystihän tuota oli haaveilla hänenkin. Eljas oli kaunis poika ja niin totinen tuumissaan; eihän sitä tiennyt, mitä hyvää se vielä saisi toimeen.
Ja Eljaalla oli täysi tosi. Hän tahtoi tukahduttaa mielestään kaikki epäilyksen viekotukset, ja niitä vastaan hän nyt kamppaili. Suunnitelmansa hän jo oli tehnyt: hän aikoi lukea ahkerasti, säännöllisesti, perustuksia myöten…
»Jos tavun taivutuksen, typistyksen tai johtumisen kautta…» — Entä sitten? Olenko minä humalassa? Enkö järkevästi pysty ajattelemaan? Toverit minulle tietysti kaikki nauravat. Anni ehkä ivaa kokemattomuuttani; itse olen liian herkkä — 19-vuotias… Ei: minun pitää voittaa kaikki, kaikki! Eljas viskasi kirjan pöydälle ja alkoi mitellä lattiata pitkin askelin. — Anniin luotan ja halveksia aion toisten ivaa. Suora tie vain ja päämaali kirkkaana edessä, siten kyllä vaikeudet häipyvät.
Taas istui hän, avasi kirjan ja iski nyrkit pöytään, että eikö ne ajatukset pysy koossa, epäilykset kaikkoa…
— Niin, vielä kerran: »Lyhytvokaalisen ja lyhyt…»
Ulko-ovea liikuteltiin. — Juhana kuului tulevan, koska omalla avaimella kulki. Sekin se on ensimmäinen nauraja.
— Asemalla tapasin Lassin, puhui Juhana, pyyhkien silmälasejaan ja tiiristellen ympärilleen, silmät pikkuisina.