— Herrat on hyvät ja tulevat suurukselle, kuului matamin ääni oven raosta.
— Joko vihdoinkin! Juhana nousi ja lähti. Ohimennen katsahti peiliin: kovinpa oli törkeän näköinen parta, pitkällä sängellä, — ja semmoisella sitä oli vielä ilennyt mennä asemalle, ihmisten pariin! — Sillekö lie nauranut. — Saisihan tuo leuka edes olla vähän siistimpi.
Iltasella oli suuret arpajaiset, jonkin jalon seuran toimeenpanemat vielä jalompaa tarkoitusta varten. Puoli vuotta olivat jo voittoja keräilleet kaupungin hienoimmat naiset ja jotkut vähemmänkin hienot käsityöläisluokkaan kuuluvat, mutta sopivathan ne siinä yhteen, kun oli yhteishyöty kysymyksessä, kaunis tarkoitus. Kuukauden ajan oli siitä jo soitettu sanomalehdissä, lupailtu monenmoisia surpriisejä, korteeseja, — mene tiedä kaikki! Lihavilla kirjaimilla oli kuulutettu. Olipa vielä ilmoitettu, että aamupäivällä saattoi käydä arpoja ostelemassa, katselemassa ja kuuntelemassa yhdellä markalla tavallisissa arkipuvuissa. Se oli tarkoitettu niinkuin alempaa kansaa varten. Mutta yötä vasten se oli oikeastaan päähomma asetettu. Silloin keräytykööt paremmat ihmiset frakeissa ja silkeissä — isommasta hinnasta. Ja useat ne olivat, jotka jälkimmäiseen joukkoon itsensä lukivat.
Lassi tuli hämärän koitteessa puulaakimiesten luo. Ei ollut hän enää olevinaan milläänkään sunnuntai-iltaisesta hurmasta. Hyvin lystin sanoi olleen, pöyhkeästi oli eletty, ja jos menikin vähän rahoja, — mitä noista — kun antaa kerrassaan mutta harvoin luistaa vähän enemmälti, niin sillävälin sen tarkkuudella korvaa, eikä tee mielikään taas hurjistelemaan pitkiin aikoihin. Nytkin oli hän päättänyt jäädä arpajaisista pois. Eikä niissä toki ole hauskaakaan — tuommoisissa koko maailman keräyspaikoissa.
— Tuumaatteko te mennä?
— Kyllä siitä minulta ainakin lähtö tulee. Pistä tupakka! — Juhana sytytti lampun, ja vielä kynttilän, että partaa kerran oikein näkisi ajaa.
— Entä Eljas?
— Enpä häntä tiedä. Olen tässä lueskellut pitkin päivää, olisiko tuonne lähteä vähäksi aikaa.
— Jo kaiketi Hellaan Annia katselemaan, siellä kai se sekin on.
— Liekö tuo. — Suututti se Eljasta, kun Lassi niin muka pilkallisesti
Annista hänelle mainitsi — mokoma roivaaja!