— Onhan niitä. Mutta tuossako takissa?
— Eikö! Pianhan minä tästä vierestä räätälistä hännystakin lainaan, kolmella markalla.
Toiset eivät kieltäneet, eivät käskeneet, mutta räätäliin juoksi Lassi, heitti oman takkinsa panttiin ja tulla vohkaisi häntäniekkanutussa takaisin. Eljaalta sai puhtaan kaulustankin — mansetit unohtuivat — ja herrasmies oli valmis.
Kahdeksalta ne ilot alkoivat, mutta myöhemmin vasta tuli väkeä, ja paljon sitä tulikin. Tungoksessa aaltoili; hienoja parvia maneesin tilapäisellä sillalla. Arvat olivat lopussa, mutta paljon sitä oli vielä nähtävää ja kuultavaa ja tehtävää. Joka puolella oli jotakin lystiä, olutkuoppia, tappuran syöjiä, noita-akkoja — oli niitä. Ja ihmettelevä ihmisvirta valui päästä toiseen ja taas toiseen.
Juhana, Lassi ja Eljas virtasivat mukana, katselivat kummia ja katselivat ihmisiä. Ei ollut tuttua monta. Mutta eräässä nurkassa oli Eljas näkevinään Annin, — niin Annihan se oli. Hän pyörähti sinnepäin, tervehtimään ja kyselemään, miten tyttö oli siksi irti päässyt, että sinne jouti. — Kummako oli joutaissa, sillä eihän nyt paljon ketään kapakassa ollut, kaikki huveissa. Mutta aran näköinen se oli Anni, silmäili rauhatonna ympärilleen ja kääntelihe syrjin. Eljas arveli, että ihmisjoukkoa kai se ujostelee, yksin kun on, ja jatkoi pakinaa, huomaamatta ohikulkevien katseita ja pistopuheita.
Ei kuolemakseen olisi hän arvannut, että niillä oli hänestä niin paljon sanomista.
— Ylioppilaskohan se on tuokin, joka mokoman kanssa siinä kauppaa tekee?
— Siltä näyttää. Muistaakseni tuon naisen olen nähnyt jossakin ravintolassa.
— Kapakkaenkeli! Kauas se jo menee nykyajan nuorison häpeämättömyys ja törkeys. Ei nyt välitetä enää siitä, mikä sopii, mikä ei. Peittelemättä noin ylioppilaat yleisissä seuroissa käyttäytyvät! — Se on se samainen kirottu ajan suunta…
Keskustelijat olivat ikävoiton herrasmiehiä, jotka eivät mistään niin innostuneet, kuin ylistellessään entistä kulta-aikaa, jolloin he olivat nuoria, ja sättiessään nykyistä mätää ja turmelusta.