Kaksi rouvasihmistä asteli näiden jäljessä, keski-ikäistä jo, mutta hyvin kuristettua ja pöyhistettyä.
— Kas tuonne! Noin nuori ja niin jo turmeltunut!
— Sanokaas muuta! Varmaankin ensivuotias ylioppilas! Mutta kuinka tänne päästetäänkin kaikenlaisia naisia oikeitten ihmisten seuraan.
— Ei välitetä. Siten ne nuorukaiset, usein toivorikkaat, vanhempainsa ilot ja onnet, syöksyvät auttamattomaan häviöön. Mutta siitä ei olla tietääkseenkään, peittelemättä suvaitaan ruminta ilkeyttä.
Mistä ne lienevät kaikki Annin tunteneetkin kapakkatytöksi, vaikka oli se yhtä siro kuin joku muukin; mutta tunsivat ne.
Parvi nuoria tyttöjä käveli käsikynkässä. Uteliaasti katselivat he etäämpää tuota kaunista paria, joka niin kaikkea huomaamatta, mutta kaikkien huomaamana, näytti keskusteluun vaipuneelta. Kohdalle tultuaan viskasivat ylenkatseellisesti niskaa ja kohauttivat olkapäitä, toisaalle silmäillen. Mutta sivu päästyään he painoivat päät sukkelasti alaspäin ja vastakkain, ja hienoa kuisketta ja naurun tirskunaa kuului joukosta.
Heti heidän vanavedessään purjehti joukko hännysniekkoja nuoria miehiä ihaillen edellä astuvien hienosia hartioita ja kaarevia selkiä, joita eivät syvälle uurretut, pitsireunaiset silkkipuvut paljon kätkeneet ahnailta katseilta. Ei jäänyt etupuoleltakaan mielikuvitukselle paljon varaa.
— Eikö se ole Eljas tuo, joka noin väylän paikalle on laivansa laskenut. Pulskanpa se löysikin.
— Mutta hiukan syrjempään olisi hänen soveliaampi löytönsä laittaa.
Tuossa hän aivan sikaneeraa…
— Niin, sehän on Hellaan Anni.