— Toki hänet kaikki ihmiset tuntevat. Pitäisi käydä Eljasta nykäisemässä, ei näytä älyävän mitään.
Lassi oli joukossa. Sivumennen oli hän somassa saksalaisessa »biiri-tuvassa» siemannut — sorjan tarjoojattaren houkutuksesta — pari seideliä, ja oli siis jo hyvin mies puolestaan. Heti pyörähti hän, arvonsa tuntien, Eljaan viereen, tapasi häntä käsivarresta ja sanoi:
— Tule pois Eljas, eihän tuo sovi. Etkö näe, että sinua kaikki ihmiset katselevat.
Veret kohosivat äkkiä Annin poskille, mutta katosivat taas joka pisara.
Kalpeana vetäysi hän syrjään ja hämmentyi ihmistungokseen.
— Mitä? Ihmiset? Mikä ei sovi? — Suuttumuksen tulta iskivät Eljaan silmät Lassia kohtaan. Hän halveksi sydäntään myöten mokomaa varoittajaa. Juuri kuin hänet olisi pahanteosta tavannut — moukka!
— No kun sinä tuon kanssa… Nuokin tytöt nauroivat.
— Naurakoot minusta nähden vaikka ikänsä. Tyttärien soppityrskyt ja sinun varoituksesi, ne ovat minusta yhden arvoisia. Saat mennä. — Eljas kääntyi selin, tytön puoleen muka, mutta tämä oli jo hävinnyt. Häntä hakemaan hän käveli, mutta eihän siinä vilinässä enää häntä tavannut, vaikka kuinka olisi haluttanut tytön mielestä saada poistetuksi sen ilkeän vaikutuksen, minkä tuon tomppelin sanat näkyivät häneen tehneen. No, ehkäpä sen illan pitkään vielä yhytti.
Mutta Juhanan hän tapasi seisomasta vinosti erästä virvoitusmyynti-kojua vastaan. Hän näytti tarkastelevan seinälle maukkaasti ripustettuja kauniita ja kalliita voittoja, tarkastelevan kauan ja arvostelevan niinkuin tuntija ainakin. Oli siinä keskellä muudan mahdottoman suuri ja kaunis kangas, jossa oli ompeleita sisätysten ja päälletysten jos minkä värisiä ja mutkaisia — suomalaisten kuosien tapaan oli muka olevinaan neulottu. Siihenhän ne Juhanan silmät varsinkin näyttivät kiinnitetyiltä, ikään kuin olisi hän arvellut, että tuoppas tänne Sotkamon eukko, niin tuntisiko tuo sitä kotimaiseksi. — Mutta semmoisia se Juhana ei nyt arvellut. Toisella nurkkasilmällä vilkaisi hän usein oikealle, jossa pari naista — Julia oli toinen — ihmettelivät pitsikuoseja, toisella taasen vasemmalle, viinimyymälän ovea kohden, ja niitä katseita se näytti ajatuskin seuraavan.
— Viinilasiako persoilet, kysyi Eljas, serkkunsa rinnalle astuen.
— Enpä sitäkään, muuten vain tässä katselen.