Juhana seisoi siinä syrjässä katsellen, ja arveli että jospa olisi tanssimiehiä, niin jo vain hänkin muutaman kierroksen pyöräyttäisi ja veisi sitten tyttönsä noinikään käsikynkästä tuonne putkaan ja juottaisi lasin, jospa nyt ei juuri samppanjaakaan. Kerta oli hän nähnyt Julian sivu viilettävän, ei useampaa. Eljastakin hän katseli, että käskisi tämän käydä tyttöä jonkin kerran pyöräyttämässä, — tanssimies kun nyt kerran on.
Eljas käveli ja etsiskeli Annia. Ei ollut sen koommin häntä nähnyt koko iltana. Ei hän olisi viisistäkään varoituksista säikähtänyt tanssiessaan hänen kanssaan vaikka minkälaisessa seurassa. Yhtä hyvä se oli kuin joku muukin läsnäolevista naisihmisistä, ja parempi kuin moni. — Mutta ei näkynyt. Olisiko Lassin sanat niin pahakseen pannut, että pois olisi mennyt? Hyvin se on arkatuntoinen.
Samassa näki hän Lassin kumartelevan erästä naista ja pyytävän tanssiin. Eräs Lassin Hellaan sunnuntaisista veljistä — toisella kymmenellä näkyi jo taaskin olevan — esitti häntä muutamalle hienolle ryökynälle. Tämä levitti nenäliinan valkoisen pukunsa päälle, kun ei Lassilla ollut hansikkaita, ja niin sitä mentiin joukkoon töykkimään. Urotyöstään ylpeänä tuli Lassi tanssin jälkeen suoraan Eljaan viereen, pyyhki hikeä otsaltaan ja valitti kuumuutta. Paljon sanoi tanssineensa.
— Oletko sinä vähääkään käynyt yrittelemässä?
— Enpä ole. Ei ole tyttöjäkään tuttavia.
— Saahan niitä vaikka tusinan. Tule, minä esitän tuolle valkoiselle.
— Älä näe vaivaa.
— Ka kun et… Tiedätkö, miten Hellaan Annin kävi?
— En. No miten?
— Äsken tuossa ovella näin, kun eräs marsalkoista häntä talutti ulos.